Kasvatuksesta

Ajatuksia malinoiskasvatuksesta – Saksan malinoisklubin DMC:n puheenjohtajan Peter Engelin haastattelu.

Teksti: Jürgen Rixen

Käännös: Hanna Tynninen ja Timo Uusiheimo

Käännös artikkelista ”Schau Dir die Ergebnisse der Malis in den letzten 2 Jahren bei der FCI-WM an” (Ilmestynyt lehdessä ”Der Gebrauchshund” numerossa 1/2002). Kääännös on julkaistu Belgianpaimenkoira-lehdessä 2/2003.

Der Gebrauchshund –lehti (DGH) sai käydä mielenkiintoisen keskustelun Peter Engelin kanssa, joka on Saksan malinoisklubin DMC:n (Der Deutsche Malinois Club) puheenjohtaja. Peter Engel on 45-vuotias juristi, naimisissa, perheessä ei ole lapsia. Hän on kasvattanut käyttölinjaisia malinoiseja vuodesta 1980 kennelnimellä ”von Löwenfels”.

DGH: Miten tulit mukaan koiramaailmaan?

Peter Engel (P.E.): Aivan, kuten monet muutkin lapset. Ensimmäinen koirani oli mäyräkoira, jonka sain kun olin 9-vuotias. Se oli tosin pakko antaa pois, koska siitä oli vanhempieni mielestä niin paljon vaivaa. 16-vuotiaana minulla oli tyttöystävä, jolla oli niinikään myös mäyräkoira. Kerran näimme aivan sattumalta kuvan pitkäkarvaisesta belgianpaimenkoirasta ja päädyimme yhdessä ostamaan sellaisen. Valitettavasti tuo koira ei elänyt kovinkaan pitkään. Seuraavan koiran kanssa, joka oli myös tervueren, aloitin kouluttamisen ja 19-vuotiaana suoritin SchH1:n.

DGH: Miten kaikki sujui siitä eteenpäin?

P.E.:  Tuo koira suoritti SchH1:n arvosanalla SG (erittäin hyvä). Kaverini yhdistyksessä – 70-luvun puolivälin koiraurheilussa kaikki olivat jokseenkin yksimielisiä asioista – olivat sitä mieltä, että nyt täytyisi ryhtyä ”tositoimiin” koulutuksen suhteen. Kyseinen koira oli SchH 1-kokeessa käynyt piilolla kiinni maalimieheen. Mutta koira ei oikein kestänyt kovia otteita koulutuksessa ja menetti työskentelyintonsa. Jätin sen kotikoiraksi ja pitkän aikaa toimin vain maalimiehenä. 1977 ostin ensimmäisen malinoisini. Olin oivaltanut, että pitkäkarvaiset belgianpaimenkoirat eivät soveltuneet kovin hyvin koiraurheiluun, vaan olivat ennemminkin ns. parempia collieita. Oikeastaan olin ajatellut hankkivani suursnautserin, mutta sitten pääsin näkemään Pariisin suuren koiranäyttelyn yhteydessä malinoisien työskentelyä. Muun muassa silloinen Ranskan mestari – myöskin malinois – oli mukana. Olin yllättynyt, että belgianpaimenkoirissa oli yksilöitä, joiden työskentely oli niin korkeatasoista. Tervuni kanssa olin luonnollisestikin kokeillut kaikenlaista. Tuolloin olin usein ranskalaisten ring-klubien vieraana Elsassissa. Erään ranskalaisen tuttavani kautta tutustuin vuonna 1977 maalimieheen, jonka kanssa tuolloinen Ranskan ring-mestari oli harjoitellut. Hän toimi sitten tervulleni maalimiehenä ja kokeili monia keinoja, mutta se oli toivotonta. Tuo koira pystyi SchH 1-tasoon, mutta ei sen pidemmälle. Ystäväni kanssa ajoimme Regis Lebonin luokse (kennel du Boscaille´n omistaja), ja tutustuin hänen maleihinsa. Ystäväni testasi joitakin hänen koiristaan, ja on sanottava, että hänen silloinen jalostusuroksensa oli äärimmäisen kova koira. Otin häneltä saman tien pennun mukaani, kysymättä ensin lupaa vanhemmiltani – kävin tuolloin vielä koulua ja asuin vielä vanhempieni luona. Vanhempani kuitenkin painostivat minut antamaan pennun eräälle ystävälleni. Loppujen lopuksi ostin pari kuukautta myöhemmin samalta kasvattajalta uuden malinoisin. Tämä koira oli viidesti linjattu Leobaroon. Sen isä oli Qu’rack du Bois d’Emblise, joka oli kaksinkertainen maailmannäyttelyn voittaja, mutta oli myös osallistunut Belgian ringin mestaruuskisoihin. Tämä oli siis jo mainitun Leobaron poika, joka oli yksi Leoparin veljistä. En tiennyt tuolloin, että Leobaro oli epätavallisen huonotapainen koira, mutta positiivisella tavalla huonotapainen, ei siis epävarma. Tuloksena oli, että minulla, vasta-alkajalla, oli koira, joka jahtasi kaikkea liikkuvaa. Kaikkien mielestä minun ei olisi kannattanut ryhtyä koiran kouluttamiseen. Kuitenkin onnistuin saavuttamaan yli 290 pistettä SchH 3:sta. Tuo koira ei koskaan saanut alle 97 pistettä suojeluosuudesta. Minulle oli tosin jo melko varhaisessa vaiheessa selvää, että koirani ei ollut jalostusmateriaalia autojen jne. jahtaamisen vuoksi. Sen aggressiivisuus oli synnynnäistä, ja vain harvoin sellaisen luonteenpiirteen kanssa on mahdollista tulla toimeen. Koulutuksen kautta sain sen käytöksen olemaan sosiaalisissa tilanteissa siedettävää, kunhan itse olin lähietäisyydellä. Mutta mitä normaali koiranomistaja tekee tuollaisella koiralla?

DGH: Ollessasi vielä koiraharrastuksesi alkutaipaleella, harkitsitko koskaan vakavasti ottavasi saksanpaimenkoiraa?

P.E.: Aloitin koiraurheilun vuonna 1972, ja tervueren, joka minulla aluksi oli, ei todellakaan ollut hyvä koira. Tuolloin harjoittelin saksanpaimenkoiraihmisten kanssa, ja se ylimielisyys, jota he osoittivat koiraani kohtaan, sai minussa nopeasti aikaan asenteen: mikä tahansa muu rotu, mutta ei saksanpaimenkoiraa! Tuohon aikaan siis toimin vuosikausia maalimiehenä, enkä itse kouluttanut koiraa. Ensimmäinen malini oli todella pienikokoinen, ja kuulin sen johdosta kommentteja kuten ”belgialainen kääpiöpaimenkoira”, ”hyeena” ja ”dingo”. Loppujen lopuksi se huvitti minua, ja käänsin sen vahvuudekseni. Tästä johtuu, että saksanpaimenkoira ei ole valintani.

DGH: Mitä sanot näin jälkikäteen saksanpaimenkoiran ja niiden malien, joita näit vierailuittesi yhteydessä Ranskassa ja Belgiassa, välisistä eroista?

P.E.: Suurimmat erot olivat yksinkertaisesti viettirakenteessa ja temperamentissa. Sen lisäksi malit olivat ketterämpiä ja helpommin käsiteltäviä, sillä se oli kevyempi koira. Yksi merkittävä seikka tuohon aikaan oli myös, että maleja eivät sairaudet, kuten lonkkavika, juuri vaivanneet. Koska treenasin paljon saksanpaimenkoiraihmisten kanssa, tutustuin luonnollisesti rodun ongelmiin. Yksi klubimme parhaita koiria oli saksanpaimenkoira, joka kilpaili 7-8 -vuotiaaksi asti, mutta sairasti pahaa lonkkavikaa. Malinoisilla ei käytännössä oikeastaan ole lonkkavikaa.

DGH: Voitko kertoa jotakin malinoisin historiasta Ranskassa ja Belgiassa?

P.E.: Tiedän malinoisin alkutaipaleesta Ranskassa melkoisestikin, koska tuolloinen ystäväni Charles Sengelin oli ykkösasiantuntija, kun oli puhe kovista malinoiseista. Hänellä oli uros Rusky ja myöhemmin sen poika Vico de Turenfels, ja sen jälkeen Othis du Domaine de Maison Neuve. Esimerkiksi Vicon kanssa hän saavutti Ranskan ringin mestaruuden ja osallistui yhteensä 9 kertaa mestaruuskisoihin. Tuohon aikaan oli saksanpaimenkoira selvästi malinoisia yleisempi koira Ranskassa. Ehkä noin 20-40 % osallistuvista koirista oli maleja.

Monet malit tulivat tuolloin belgialaisen kasvattajan Leon Destailleur’n kautta, joka piti kapakkaa aivan rajan tuntumassa, ja oli treenannut Ranskassa ja kasvattanut koiria belgialaisilla papereilla pääasiassa ranskalaisille. Hänen kennelnimensä oli ”Du Mouscronnais”, koska hän oli kotoisin Mouscronnesta. Pohjois-Ranskassa olevat malit tulivat lähinnä tästä linjasta, Elsassissa taas useat olivat Ruskyn jälkeläisiä.

Elsassiin malinois tuli lähinnä jo aiemmin mainitun Charles Sengelinin kautta. Hän omisti yhden Elsassin ensimmäisistä maleista 60-luvun puolivälissä. Koiran nimi oli Mukaro, se oli syntynyt 1963 ja oli kuuluisan Hab van de Oewas’n poika. Sitä oli koulutettu jo Belgiassa. Minun tietääkseni sillä ei ollut jälkeläisiä, ja Charles oli kiinnostunut hankkimaan uuden koiran. Hän ajoi ystäviensä kanssa läpi koko Belgian, mutta he eivät löytäneet mitään kiinnostavaa. Tämän seurauksena NVBK:n silloinen ja myös nykyinen puheenjohtaja, Jozef Vandenbrouk, lahjoitti Charlesin pojalle pennun nimeltä Rusky. Tämä koira osallistui usein Ranskan mestaruuskisoihin ja siitä tuli käytännöllisesti katsoen elsassilaisten malinoisien kantaisä. Tähän tuli myöhemmin perustumaan myös malinois-kasvatuksen rappeutuminen, sillä ranskalaiset olivat linjanneet jalostuksessa yhdistelmiään hyvin tiukasti Ruskyyn.

Yhteenvetona voidaan todeta, että koirat, jotka näihin aikoihin tulivat Ranskaan ja joita käytettiin myös jalostukseen, olivat joko sattuman kautta tulleet sinne, tai sitten ne olivat “Du Mouscronnais” –koiria.

Sitten oli vielä koira, jonka eräs ranskalainen koiraharrastaja oli hakenut itselleen Belgiasta, mutta hankkiutui siitä eroon, koska ei löytänyt yhteistä säveltä koiran kanssa. Hän myi sen edelleen Pariisiin Francois Lelevier’lle. Koiran nimi oli Xjellaba. Sitä ei käytetty kovin montaa kertaa siitokseen, koska se oli ulkomuodoltaan suorastaan ruma ja sen omistaja ei halunnut, että sitä käytettäisiin paljon. Tyypiltään se oli lähes rotumääritelmän ulkopuolella. Tällä koiralla oli pentue Noaillerie-kennelissä, jonka omisti André Noel. André Noel oli myös tunnettu ranskalainen maalimies, joka sai maalimiestyöskentelyssä aikaiseksi käänteen liikkuvampaan, aktiivisempaan ja kovempaan suuntaan. Hän oli toiminut stuntmanina, joten hänellä oli itsellään hyvät fyysiset edellytykset tähän. Tästä pentueesta syntyi Othar de la Noaillerie, josta tuli nelinkertainen Ranskan mestari ja yksi Ranskan tärkeimmistä koirista.

Mutta kuten sanottu, Ranskan malinoiskasvatus perustui tuolloin lähinnä koiriin, jotka tulivat Ranskaan pikemminkin sattumanvaraisesti kuin että ne olisi varta vasten hankittu sinne jalostuskoiriksi Belgiasta.

Belgian malinoisjalostuksesta puhuttaessa on tarina aloitettava kauempaa. Belgiassa on 5 erilaista yhdistystä, ja vain yksi näistä on FCI:n hyväksymä, nimeltään St. Hubertus. Se oli alun perin metsästyskoiria omistavan aateliston perustama. Heillä oli muihin verrattuna paremmat kontaktit tulla hyväksytyksi FCI:hin. Yhdistyksen jäsenet suosivat metsästysrotuja ja halusivat estää muiden yhdistysten pääsyn FCI:hin. Jo 1900-luvun vaihteessa oli olemassa Belgian Kennelklubi -niminen yhdistys, joka oli St. Hubertusta vanhempi ja isompi. Sen oli määrä yhdistyä myöhemmin St. Hubertuksen kanssa, mutta St. Hubertus ei suostunut hyväksymään Kennelklubiin rekisteröityjen koirien papereita, joten yhdistyminen ei totetutunutkaan, vaan yhdistykset ovat kehittyneet rinnakkain.

Belgian Kennelklubi oli aiemmin vahvasti mukana koiraurheilussa, ja Ranskan ringin koemuoto pohjautuikin aluksi voimakkaasti Belgian Kennelklubin koemuotoon. Vuonna 1962 tapahtui FCI:n hyväksymän yhdistyksen St. Hubertuksen järjestämissä mestaruuskisoissa skandaali, kun erään flaamilaisen omistama koira ei saanutkaan aivan sellaisia pisteitä kuin mitä se flaamilaisten mielestä olisi ansainnut. Maalimies seisoi teltan suojassa kentän ulkopuolella, mistä ei oikeastaan ole säännöissä mainintaa. Edellisen vuoden voittaja, Guilke-niminen koira, ei löytänyt maalimiestä ja sijoittui vasta toiselle sijalle. Tästä seurasi valtava skandaali, syntyi tappeluita, ja tyhjä tuomariteltta ajettiin autolla nurin. Tämän johdosta muutamia hyviä koiraharrastajia erotettiin yhdistyksestä. He perustivat sittemmin NVBK –nimisen yhdistyksen (Nationaal Verbond van Belgische Kynologen).

Edelleen on vielä pieniä paikallisyhdistyksiä, joilla ei ole suurta merkitystä, mutta jotka myöntävät papereita ja ylläpitävät omia kantakirjojaan.

Kaikki nämä tapahtumat ovat ilman muuta merkittävästi haitanneet jalostusta ja koiraurheilua Belgiassa. Taso yhdistyksissä on ollut todella kirjavaa. Kun itse aloitin kasvatuksen, oli St. Hubertuksessa mukana olleista vain kaksi työlinjaisia koiria kasvattavaa kenneliä: “Deux Pottois”, joka aloitti kasvatuksen hieman minua aiemmin, ja vanhempi kenneli “du Boscaille”, jonka omisti Regis Lebon. Tämä tarkoitti sitä, että jos halusi nähdä koiria, piti ajaa NVBK:lle ja selvittää, mitä koiria muilla yhdistyksillä oli näistä linjoista. Xjellaba, joka oli merkittävä koira Ranskan malinoisjalostuksessa poikansa Othar de la Noaillerien kautta, oli peräisin eräästä NVBK-linjasta. Ruskylla oli St. Hubertuksen myöntämät paperit, mutta se oli peräisin niiden kasvattajien linjoista, jotka olivat mukana perustamassa vuosina 1962 –1963 NVBK:ta.

DGH: Millaisia nämä koirat olivat luonteeltaan?

P.E.: Se on mielenkiintoinen kysymys. Ranskassa, lähinnä pohjoisessa, oli paljon koiria, jotka olivat vietikkäitä ja omasivat tiettyä aggressiota. Se tosin johtui usein epävarmuudesta, mutta oli kanavoitavissa viettiin. Oli lähes säännönmukaista, että ranskalaisilla koirilla oli matala ärsykekynnys – kuten alkuun meidänkin koirillamme Saksassa. Aluksihan mekin kasvatimme ranskalaisilla koirilla. Ruskyn linjan edustamat koirat olivat toisenlaisia, enemmänkin vakavia koiria, ja esimerkiksi Vico Turenfelsiä pidettiin aikanaan yhtenä Ranskan kovaluontoisimmista koirista. Vastakohtana tälle olivat monet Ranskassa koulutetut koirat kovuudeltaan vain keskitason koiria, mutta loistavasti rakennettuja. Ranskalaisten maalimiesten tasoa ei tule aliarvioida. He pystyvät rakentamaan keskinkertaisen koiran niin taitavasti, että se kykenee selviytymään Ranskan mestaruuskilpailujen kuormituksesta. Tähän on vielä syytä lisätä, että mestaruuskilpailut olivat aiemmin usein vaativampia kuin nykyisin, koska ne olivat fyysisesti rasittavampia. Syy tähän on seuraavanlainen: kun malit yleistyivät Ranskassa, huolehtivat toimikuntien johtopaikoilla istuvat saksanpaimenkoiraihmiset siitä, että vaatimuksia kiristettiin. Tämän seurauksena lensivät kuitenkin saksanpaimenkoirat ulos kokeista. Tosiasiassa he siis tasoittivat maleille tietä. Ja ennenkuin saksanpaimenkoiraihmiset pystyivät taas muuttamaan käytäntöjä toiseen suuntaan, istuivat menestyneet malinoisharrastajat luonnollisestikin vastaavilla paikoilla valiokunnissa eikä kehitys ollut enää vaihdettavissa toiseen suuntaan.

Nämä koirat kykenivät kanavoimaan konfliktit viettiin, ja pääsivät tätä kautta tasapainoon. Olen seurannut läheltä monen koiran tien pennusta mestaruuskisoihin saakka, ja olen nähnyt koiria, jotka eivät todellakaan olleet hyviä. Mutta nämäkin koirat pääsivät kilpailuareenalle saakka. Kilpailutilanteeseen ja etenkin kilpailumaalimiehen kohtamiseen niitä oli treenattu hyvien maalimiesten avulla.

Kun aloitin kasvattamisen, myin ensimmäisten vuosien aikana n. 70 % pennuista Ranskaan. Näiden Ranskaan myytyjen koirien kanssa oli niiden ohjaajilla usein ongelmia hallittavuuden kanssa. Niiden koirien kanssa, jotka jäivät Saksaan – niiden ohjaajat aloittivat koulutuksen myöhemmin saksalaisten metodien mukaan – , oli osittain jopa ongelmia saada ne ylipäänsä puremaan ja asennoitumaan oikein. Niiden ohjaajat olivat usein alussa pettyneitä, koska seitsemänkuiset pennut käyttäytyivät kuin mitkäkin kovanaamat mutta toisaalta myöskin paineistuivat. Kävi kuitenkin ilmi, että kun koirat aikuistuivat ja kun niiden saalisviettiä oli järkevällä tavalla työstetty, niin niistä tuli tasapainoisia. Saksan mestaruuskisoihin osallistui kasvattamistani maleista ensimmäinen vasta vuonna 1989. Siihen mennessä kasvateistani jo 5 oli saavuttanut Ranskan mestaruuden, 3 Sveitsin mestaruuden ja yksi ranskalaisen ohjaama koira oli voittanut Euroopan mestaruuden. Näiden lisäksi oli vielä joitakin muita IPO:on ja Ringin mestaruuskisoihin osallistuneita. 80-luvun puolivälissä minulla oli eräästä nartusta kolmen eri uroksen kanssa kolme koiraa, jotka olivat 7 ensimmäisen joukossa Ranskan mestaruuskisoissa.

Saksassa minusta ei tuohon aikaan tiennyt kukaan mitään. Mutta se johtui yksinkertaisesti siitä, että Charles oli tuonut mukanaan muutamia hyviä ohjaajia, myös IPOn puolelta. Heidän mukanaan tuli samalla myös sellaisia koiria, joita itse en olisi kelpuuttanut. Nämä koirat siis kuitenkin tuotiin Saksaan, ja tämä osoitti minulle, miten taitavia ranskalaiset maalimiehet ovat ja miten hyvin he osaavat muokata koiraa. Tuolloin minulla oli yhteyksiä Primo Orlandiniin, mieheen, joka oli kolmisenkymmentä kertaa osallistunut Ranskan mestaruuskisoihin. Hän oli vuosina 1957-1960 neljästi voittanut mestaruuden koiransa Karo von Dorlin, “Kingin”, kanssa. Hän pääsi myös yhden beauceronin kanssa finaaliin. Sen jälkeen hän koulutti lähes yksinomaan malinoiseja. Hän sanoi minulle tuolloin, että ranskalaiset malinoisit ovat nuorina herkkiä särkymään kuin lasi. 8 kuukauden ikään mennessä on nuoren koiran heikot kohdat oltava työstettyjä, tai muutoin kaikki on menetetty. Primo Orlandinilla oli mielenkiintoinen mielipide eri roduista: ranskalainen malinois on syntyessään maailmaan kuin valkoinen paperi, jolla ei ole mitään kirjoitusta. Sille pitää ja on mahdollista näyttää kaikki: paperi kirjoitetaan täyteen, ja sitten se on hyvä koira. Saksanpaimenkoiran ja rottweilerin paperilla lukee jo jotakin, ongelmana on kirjoittaa paperi täyteen! Olen nähnyt nuoria maleja, joilla on ollut suuria ongelmia, mutta jotka myöhemmin ovat vahvistuneet ja lopulta ovat olleet täysin vakaita. Näiden koirien henkinen kantti ei enää myöhemmin ollut murrettavissa. Toisaalta oli saksanpaimenkoiria, jotka toimivat 2-vuotiaaksi erinomaisesti, mutta jotka sitten myöhemmin murtuivat täysin. Nämä tapaukset pistävät miettimään, mistä sellainen mahtaa johtua. Minun mielestäni sillä on suuresti tekemistä älykkyyden, oppimiskyvyn ja stressinsietokyvyn kanssa. Monet saksanpaimenkoirat eivät ajan myötä pysty käsittelemään koulutuksesta ja maalimiehestä peräisin olevaa stressiä, kun taas alkuperäisen tyyppinen malinois kehittää stressin kautta viettiä. Sitä paitsi malin ollessa hitaasti kypsyvä koira, on sitä mahdollista lujittaa työskentelyn kautta. Kovuutta on täysin mahdollista harjoittaa nuoren malinoisin kanssa. Hyvä esimerkki tästä on G’Bibber, varsin tunnettu koira, joka ei nuorempana ollut erityisen kova luonteeltaan. 2-vuotiaana se vaikutti aivan eri koiralta. Ei siis tule aliarvioida sitä, miten paljon malia voi muokata. Sen suhteen monien ranskalaisten taidot hipovat täydellisyyttä. Ranskalaisten ring-koulutus perustuu minusta ilman muuta hyvään maalimieheen, jota ilman Ranskassa on mahdotonta saavuttaa mitään.

Belgiassa tarvitaan parempaa koiramateriaalia, maalimiehen merkitys on toissijaisempi. Belgiassa maalimies ei juuri liiku, ja hänen liikkeensä ovat kaavamaisempia. Näin hän ei myöskään anna viettiärsykkeitä, joten aktiivisuuden täytyy tulla koirasta itsestään. Belgian ringissä koiran hermoihin kohdistuva kuormitus tapahtuu suurimmaksi osaksi ennen purua ja koiran ollessa maalimiehen läheisyydessä. Tämä täytyy koiran hallita hyvin ja sitä tulee tietenkin harjoitella kovasti. Mutta edellytykset sille, että koira pystyy hyvään suoritukseen, ovat synnynnäisiä. Jos näitä edellytyksiä ei koirasta löydy, ei edes paras mahdollinen treenaaminen tuota tulosta. On valtava haaste koiran ohjaajalle saada viritettyä koira oikeaan henkiseen tasapainoon koepäiväksi, sillä kun tuomari onkin taas kerran keksinyt kokeeseen jotakin uutta, tulee  koiran laadun ja hyvän treenaamisen tuloksena saavutetun työskentelyvarmuuden näkyä koirasta yllättävissäkin koetilanteissa. Minusta Belgian ring on oikein ymmärrettynä luovin mahdollinen koemuoto, johon koiran voi kouluttaa ja jossa on myös mahdollisuus nähdä koiran laatu.

Kuitenkaan Belgiassa ei vielä tänä päivänäkään ole minkäänlaisia jalostusvaatimuksia. Voimmekin kysyä, miksi belgianpaimenkoirat ovat päässeet huipulle jokaisessa Euroopan maassa, vaikka koesäännöt ovat hyvinkin erilaisia.

Perinteisesti malinoisien kasvatus perustui käyttöominaisuuksien vaalimiseen, pelkkiä kauneuskriteerein kasvattavia oli vain muutamia. Tämän seikan lisäksi oli yleistä, että koiraa Belgiassa koulutettiin ensimmäiset 2 vuotta, sitten vuoden verran tehtiin ringin 3-luokkaa, eli alinta tasoa. Kun oli osallistunut tiettyyn määrään kisoja ja saavuttanut tietyn pistemäärän, sai seuraavana vuonna osallistua ringin 2-luokan kokeisiin, ja taas vuoden päästä 1-luokan kokeisiin. Koira oli siis mestaruuskisoihin osallistuessaan jo viisivuotias, ja etenkin aiemmin sitä alettiin vasta tuolloin käyttää siitokseen. Belgialaiset eivät myöskään kovinkaan paljon lenkkeilytä koiriaan tai muuten harjoita niiden fyysistä kestävyyttä. Helmikuussa koulutuskentällä tai kokeissa näkee koiria, jotka eivät selviä  ringissä käytetyltä pystyesteestä, koska ne ovat täysin voimattomia. Vasta muun harjoittelun myötä ne saavat fyysistä kuntoa, ja elokuun mestaruuskisoihin mennessä ne ovat huippukunnossa. Niinpä koirat aiemmin joutuivat esimerkiksi heti alkuvuodesta täysin treenaamattomina hyppäämään jopa 2,5 metrin korkuisia esteitä. Nykyisinhän pystyeste ei enää ole niin korkea. Jos koiralla oli jotakin vikaa luustossa, merkitsi se varhaista loppua koe- ja siitosuralle. Tämä epäsuora jalostusvalinta on mielestäni johtanut siihen, että tämä rotu vielä nykyisinkin on niin tervelonkkaista. Tämän kaiken lisäksi Belgian ring vaatii ominaisuuksia, jotka ovat edesauttaneet malinoisia muissakin maissa palveluskoirien eturiviin. Esimerkiksi 1900-luvun alusta on alettu arvostelemaan puruotetta – sen tulisi olla täyden suun rauhallinen ote. Kun maalimies on melko liikkumaton, täytyy koiralla itsellään olla aloitekykyä. Sen täytyy kyetä saavuttamaan viettitaso itsenäisesti ja myös pitää se. Se merkitsee käytännössä, että koira puree kiinni hihaan, maalimies ei juurikaan taistele vastaan, ja koiran täytyy itse olla aktiivinen. Se ei saa reagoida mihinkään ylimääräiseen, mutta sen täytyy osata toimia. Se, että tämäntyyppiset koirat tulivat valikoiduiksi jalostukseen, on auttanut meitä kaikkia. Sen takia haluankin muistuttaa yhä uudelleen, että näitä vanhastaan vaalittuja ominaisuuksia ei tule jättää huomiotta jalostuksessa.

Ikävä kyllä nykyisin on tällainen universaali, monissa maissa käyttöön kelpaava koira suorastaan harvinaisuus. Useissa maissa on ryhdytty kasvattamaan omiin tarpeisiin sopivaa “spesialistia”, jolla usein ei ole rodun alkuperäisiä ominaisuuksia, vaan se on ns. käyttökoiraristeytys, jossa koira on risteytetty rotuun kuulumattoman yksilön kanssa.

DGH: Mainitsit jo aiemmin G’Bibberin, jota käytettiin Saksassa paljon jalostukseen. Voisitko kertoa meille enemmän tästä koirasta?

P.E.: Olen tuntenut G’Bibberin siitä saakka, kun se oli vielä nuori koira. 2-vuotiaana se siirtyi Luc van Steenbruggelle (kasvattaa kennelnimellä Deux Pottois). Tätä aiemmin koiran kasvattaja oli kilpaillut sen kanssa NVBK:n kokeissa. Van Steenbrugge halusi kuulla mielipiteeni koirasta, joten ajoin hänen luokseen, koska halusin myös nähdä G’Bibberin isän, nimeltään Cartouche. Se oli yksi NVBK:n kuuluisampia koiria tuolloin. Sanoin Van Steenbruggelle, että mielestäni G’Bibber oli yksi parhaimmista nuorista koirista, mitä koskaan olin nähnyt. Belgian ringiin – ei suojelukokeisiin. Erityisesti Cartouche ei ollut räiskyvän temperamenttinen, vaan ennemminkin raskas, pitkärunkoinen ja rauhallinen koira. Jos sen turkki olisi värjätty, olisi se hyvin mennyt saksanpaimenkoirasta. Se oli todella karkeatekoinen malinois, jolla oli voimakas pää. Myöskään G’Bibber ei ollut ulkonäöllisesti kovinkaan tyypillinen malinois. Sillä oli jyrkästi kulmautunut takaosa ja pitkä notkoselkä. Mutta sillä oli mahtava otekäyttäytyminen. Sellaista otetta en ole sittemmin nähnyt millään muulla koiralla. Siinä se erosi myös isästään. Cartouche puri kovaa ja täyden suun otteella, mutta G’Bibberin purressa  maalimiehelle tuli tunne, että se olisi halunnut myös nielaista saaliinsa. Nuorena koirana G’Bibber oli myös temperamentikkaampi kuin isänsä. G’Bibberillä oli ominaisuuksia, jotka merkitsivät minulle paljon. Ensimmäisen omistajansa kanssa G’Bibber saavutti oikeuden osallistua NVBK:n mestaruuskilpailuihin, mutta se rekisteröitiin sitten melko suuresta summasta rahaa St. Hubertuksen rekisteriin. Tuo koira oli niin tunnettu, että se hyväksyttiin jalostukseen ilman tietoa vanhemmista, vaikka sillä siis olikin NVBK-sukutaulu. G’Bibberin puutteksi voidaan katsoa se, että siltä puuttui räjähtävyyttä. Jos maalimies seisoo pöydällä, tulee malinoisin mielestäni ponnahtaa jo viisi metriä ennen pöytää ilmaan ja pyyhkäistä maalimies mukanaan alas. Mutta G’Bibber juoksi maalimiehen luokse, hypähti ylöspäin ja puri maalimiestä jalkaan. Syöksyminen maalimiestä päin ei ollut sille ominaista. Mielenkiintoista on, että tämä ominaisuus on myös nähtävissä vielä nykyisinkin monissa sen jälkeläisissä. Niillä on ongelmia hypätä maalimiestä päin. Ne tulevat maalimieheen yleensä alhaalta päin, ja vaikuttaa, että ne ottaisivat oikeastaan mieluummin kiinni jalasta. Koirilla näyttää olevan jo synnynnäisiä taipumuksia kohdistaa puruote tiettyyn kohtaan maalimiestä ja ottaa tässä tietyssä kohdassa hyvä ote. Tämä on Belgiassa suuri keskustelua herättävä aihe, ja jokainen koiraurheilua harrastava tarkastelee nuorta koiraansa tämän suhteen: pitäisikö sen purra jalkaan vai käsivarteen? Mutta palatkaamme takaisin G’Bibberiin. Se lukeutuu 5 parhaaseen malinoisiin, jotka olen koskaan nähnyt. Se ei turhaan voittanut vuonna 1987 Belgian mestaruuskilpailua.

DGH: Millaiset olivat DMC:n alkuajat?

P.E.: DMC perustettiin vuonna 1984. Olen jo kertonutkin, että myin ensimmäiset kasvattini pääasiassa Ranskaan. Nopeasti kuitenkin huomasin, että ei riittänyt, että kasvatti hyviä koiria. Yritin saada hyviä koiraharrastajia Saksassa kiinnostumaan rodusta, jotta siitä tulisi tunnetumpi maassamme. Yksi näistä ensimmäisistä harrastajista oli Manfred Motz. Lähdimme yhdessä koiranhakureissulle ja toimme mukanamme Gayal des Deux Pottois’n. Se ei ollut alkuun mikään helppo koira. Sillä oli ongelmia ympäristöön suhtautumisen kanssa. Toki oli nähtävissä, että sillä oli varmasti erinomaisiakin ominaisuuksia, mutta kun se näki ensimmäistä kertaa elämässään lehmän, luhistui sen koko maailma. Tällaista tapahtui vain kerran – pari, ja se johtui tietenkin siitä, että aiemmin se ei ollut nähnyt yhtikäs mitään. Se oli kasvanut täysin eristyksissä. Gayalilla oli valtava taistelutahto ja mahtava suojeluosuus. Manfred joutui kyllä tekemään töitä koiran kanssa, mutta selvisi sen koulutuksesta varsin hyvin, vaikka hän alkuun yritti kouluttaa Gayalia kuten saksanpaimenkoiraa yleensä koulutetaan– hänellä oli aikaisemmin ollut mielestäni parhaimpiin näkemiini saksanpaimenkoiriin lukeutuva koira, Cay von den jungen Hansen. Sillä oli valitettavasti lonkkavika eikä sitä käytetty jalostukseen.

Tuon ajan tyypilliset hyvät saksanpaimenkoirat omasivat kyllä lahjakkuutta suojelutyöhön, mutta tottelevaisuuden kanssa piti tehdä työtä. Manfred yritti sen mukaisesti kouluttaa Gayalia, liikkuen runsaasti koiran ympärillä, ja yritti motivoida sitä. Tuloksena oli koulutuksen alkutaipaleella koira, joka koko ajan haukkui seuratessaan ohjaajansa vierellä. Koiran viettitaso oli yksinkertaisesti saatu nousemaan liian korkealle. Kuitenkin Manfred saavutti tällä koiralla Saksan mestaruuden. Toiseksi samoissa kisoissa tuli koirallaan Duc belgialainen Eurold Morrhaye, joka sotilasammattinsa vuoksi asui Saksassa.

Vähän aiemmin olin tuonut kaksi pentua Belgiasta. Toisen niistä pidin itselläni ja toisen myin eteenpäin. Eteenpäin myymäni pentu tuli välikäsien kautta Wolfgang Warzawalle. Tuo koira oli järjestyksessä toinen malinois, joka osallistui Saksan mestaruuskisoihin.

DGH: Nyt elämme vuotta 2002. Onko malinois rotuna muuttunut noista ajoista?

  1. E.: Malinoisit ovat muuttuneet todella paljon noista ajoista. Itse näen muutoksen luonnetestituomarin näkövinkkelistä. Alussahan malinoisimme olivat ranskalaistyyppisiä, jokseekin matalan ärsykekynnyksen omaavia koiria. Eivät sieltä kovimmasta päästä, mutta toisaalta hyvän viettirakenteen kautta niiden kovuutta voitiin kasvattaa koulutuksen avulla.

Tuohon aikaan meillä oli jalostustarkastuksessa (Zuchttauglichkeitsprüfung, ZTP) testiosio, jossa koiraa uhataan sen ollessa yksin kytkettynä. Koirat laitettiin hihnasta kiinni jonnekin, ja kun niitä uhattiin, nostivat koirat karvat pystyyn, perääntyivät ja ampuivat jälleen eteenpäin. Vuosien varrella on yritetty jalostuksella poistaa tämänlaatuisia hermorakenteen puutteita. Koloss des Deux Pottois’lla ja muilla koirilla tästä samasta linjasta on korjattu asiaa.

On myös linja, jonka yksilöt edustavat pikemminkin ns. keltaista saksanpaimenkoiraa. Käytän mielelläni tätä termiä, selventääkseni sitä tosiseikkaa, että rotumme jalostuksessa liikutaan osittain myös rodun ulkopuolella. Alkuaikojen koirilla oli –myös heikkoudet mukaan lukien – enemmän yhteistä malinoisin kanssa kuin monilla yksilöillä nykypäivänä. Vaikka näillä koirilla oli ongelmia, olivat ne kuitenkin työstettävissä. Ne pystyivät kehittämään konflikteista viettiä ja edistyivät tällä tavoin. Nykyisin näkee paljon koiria, joilta stressitilanteissa loppuu vietti: ne haluavat tilanteesta pois. Tätä kayttäytymistapaa näkee usein saksanpaimenkoirilla.

Malinoisin alkuperäistä hyvää luonneominaisuutta  – eli vietin kasvattamista stressin ja konfliktien kautta – esiintyy melko harvassa nykyään. Päätavoitteena jalostuksessa tulisikin pitää taistelua tätä kehitystä vastaan. Tyyppiesimerkki tällaisesta koirasta, jollaisia meillä aiemmin oli enemmän, on Gero von der bösen Buben. Tämän tyyppisiä koiria tarvitsisimme nykyisin lisää.

Jalostuksessa mennään usein ääripäästä toiseen ajan myötä. Tavoitteena olisikin ohjata jalostusta niin, että heiluriliike puolelta toiselle hidastuisi ja heikentyisi, ja pitäydyttäisiin lähempänä keskitietä. Minä – kuten muutkin DMC:n vastuuhenkilöt – olen sitä mieltä, että ei ole mahdollista, että jalostus voisi perustua vain ihanteellisen linjan yksilöiden varaan. Jalostuksessa liikutaan aina sinikäyrän mukaisesti ihannelinjan ympärillä. Vaikka poikkeama linjan molemmin puolin pitäisi saada yhä pienemmäksi, on silti tärkeää säilyttää tietty geneettinen rikkaus rodussamme. Täysin yhdenmukainen tyyppi aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Tämän olemme jo huomanneet, sillä malinois on suuressa määrin sisäsiitetty rotu. Tällä tosiseikalle ei voi mitään, mutta nyt on tärkeää olla valppaana ongelmien suhteen.

Sisäsiitoskaan ei onnistu millä tahansa verilinjalla. Omistin aiemmin koiran nimeltä Erika des Deux Pottois. Se oli tulos todella tiukasta “Du Mouscronnais” -linjaan perustuvasta sisäsiitoksesta, jota oli jatkettu 7 sukupolven ajan. Otin linjaa edustavan nartun täysin tietoisena tästä asiasta, koska pidin kyseistä linjaa parhaana mahdollisena. Näillä koirilla oli juuri sellainen viettirakenne, josta meillä Saksassa oli puute. Erika des Deux Pottois oli melko pienikokoinen. Voimakkaan sisäsiitoksen tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi vajavaisuudet koossa, elinvoimaisuudessa ja hedelmällisyydessä. Erikan kohdalla vain koon puute oli merkki sisäsiitoksesta, elinvoimaisuutta siltä ei puuttunut. Viimeistä kohtalokasta askelta sisäsiitoksen suhteen ei siis vielä ollut otettu. Tämä linja kesti sisäsiitosta melkoisen hyvin.

Jalostustyömme on aina tullut palkituksi tulosten kautta. Tulosten saavuttaminen oli mahdollista, koska tämä luonteeltaan rauhallisempi malinois miellytti myös monia saksanpaimenkoiraihmisiä. Aivan alkuperäiset malinoisit ovat koiria, jotka ovat oikeastaan monien koiraharrastajien painajaisia:  niiden moottori käy 24 tuntia vuorokaudessa. Tottakai koirien moottori on sammutettavissa, mutta ne ovat kuitenkin aina aktivoitavissa, ja jokainen pakote lisää viettiä. Tällaista koiraa koulutettaessa on joka päivä keksittävä uusia keinoja pitääkseen koiran hallinnassa. Tämän tyyppinen koira ei ole aivan yksinkertainen koulutettava. Tulevaisuuden haaste DMC:lle on kasvattaa näiden alkuperäisentyyppisten malinoisien osuutta jalostuksessa.

DGH: Pitääkö DMC:n nuorille koirille suunnattua luonnetestiä (Wesensprüfung) muuttaa tavoitteen mukaiseksi?

P.E.: Nykypäivän kaltainen nuorten koirien luonnetesti on juuri tämän seikan takia otettu käyttöön. Se on vastaus sille oivallukselle, että koiran tulisi kehittää konfliktin kautta viettiä. Esimerkiksi DMC:n luonnetestin leikkimisosio testaa juuri tätä: osioon on haettu aivan tietoisesti tilanteita, jotka oikeastaan latistavat koiran viettiä. Seuraamme koiraa, miten se reagoi tilanteeseen. Ehkä yksi koira kymmenestä kehittää konfliktista viettiä. Tottakai on myös selvää, että jotkut harjoittelevat luonnetestiä varten. Mutta niin on tarkoitus tehdäkin, sillä tämän rotuisia nuoria koiria on totutettava paljon eri asioihin. Luonnetestissä on paljon sellaista, mikä toistuu samanlaisena joka testitilanteessa. Tällä tavoin me ikään kuin pakotamme ihmiset puuhastelemaan paljon nuorten koiriensa kanssa. Toisaalta luonnetestissä on tottakai asioita, jotka vaihtelevat testistä toiseen, joten niitä on erittäin hankalaa harjoitella etukäteen, tai ne ovat harjoiteltavissa vain summittaisesti siihen suuntaan. Näin me yritämme saada tietoa koirasta. Luonnetestin merkitystä ei tule kuitenkaan yliarvioida. Luonnetesti ei mittaa käyttökoiraominaisuuksia, vaan ennemminkin koiran perusolemusta. Kun luin Der Gebrauchshund –lehdestä Knut Fuchsin uskovan, että luonnetesti antaa osviittaa koiran menestymisestä Körungissa (käyttökoiraominaisuuksia mittaava jalostustarkastus), haluan sanoa vastineeksi, että on tapahtunut ajatteluvirhe. Nämä kaksi testiä ovat erillisiä, Körung auttaa arvioimaan koiran käyttökoiraominaisuuksia, ja luonnetesti arvioi koiran perusluonnetta, sosiaalisuutta, viettirakennetta jne. On täysin mahdollista, että sama koira menestyy luonnetestissä hyvin, mutta Körungissa huonosti.

Kuten jo sanottu, haluamme toisaalta saada ihmiset tekemään töitä nuoren koiransa kanssa, ja toisaalta koirat, joista ei perusolemuksensa tai epäsosiaalisuutensa vuoksi ole mihinkään, karsiutuvat jo tämän nuorten koirien luonnetestin perusteella varsinaisesta jalostustarkastuksesta pois. Nuorten koirien luonnetesti toimii ikäänkuin esitestinä jalostustarkastukselle. Tästä johtuen luonnetestissä koira on vielä nuori, ja sitä voidaan tarkastella sellaisenaan, hyvin vähän koulutettuna. Sillä löytyy ihmisiä, jotka työstävät koiraa niin, että kun koira vanhempana jalostustarkastetaan, on sen synnynnäistä luonnetta vaikea saada selville. Meillä on toki paljon kokemusta ja muuntelemme koetta siten, että pystymme aina saamaan tarpeeksi selville koiran luonteesta. Mutta ei pidä aliarvioida, mitä malin kanssa on voitu saada aikaiseksi siihen hetkeen mennessä, kun se tuodaan jalostustarkastukseen.

DGH: Luonnetesti ei siis suosi tyypiltään rauhallisempaa koiraa?

P.E.: Ei, päinvastoin. Yritämme pisteytysjärjestelmämme avulla kuvata luonteenpiirteen voimakkuutta. Keskeistä testissä on taistelutahdon testaus. Toiveidemme mukainen koira on vahvaviettinen koira. Tämä on syynä siihen, miksi luonnetestiä on muutettu. Aiemmin taistelutahdolla oli toisarvoinen merkitys testissä. Nykyään taas koira, jolla ei ole kovinkaan paljon viettiä, ei tule saamaan hyviä pisteitä. Mutta se voi silti läpäistä luonnetestin. On olemassa paljon hyviä malinoiseja, esimerkiksi G’Bibber ja sen isä, jotka eivät ylipäänsä innostuneet taistelemisesta. Näillä koirilla motivaation lähde oli toinen. Ei ollut kyse puhtaasti taistelusta tai puolustamisesta, vaan jostakin välimuodosta. Tällaista ominaisuutta esiintyy maleilla. Niistä on hauska kamppailla! Ranskalaiset ja belgialaiset ovat jo vuosia sitten huomanneet, että jako saalis- ja puolustusviettiin, kuten on pääteltävissä tri Raiserin kirjan ja ensimmäisen videon perusteella, ei oikein pidä paikkaansa rotumme kohdalla.

Minua miellyttävät koirat nauttivat yksinkertaisesti kamppailusta maalimiehen kanssa sinällään. Esimerkkinä tästä on omistamani koira Oscar (Oscar von Löwenfels, käänt. huom.): se esiintyy lähes jokaisen saksalaisen malinoisin sukutaulussa, tämän päivän menestyksekkäimmät koirat on linjattu siihen. Oscar oli koira, jolla ei oikeastaan juurikaan ollut puolustusviettiä. Jos meni sen häkin luokse, saattoi aluksi kuvitella, että häkissä on varsinainen peto. Mutta kun se päästettiin ulos häkistä, oli se ilahtunut vieraistaan. Saalisviettiä sillä oli loputtomiin, oikeastaan koulutustarpeisiin liiaksikin. Pallon pitäminen takin alla piilossa tottelevaisuutta harjoiteltaessa oli lähes mahdotonta. Koira ei pystynyt enää keskittymään ja yritti repiä takkia päältä. Toisaalta sen toiminta suojeluosiossa sai monet ajattelemaan, että se vihaa maalimiestä. Oscar halusi kaataa jokaisen maalimiehen maahan. Koira muutti tekniikkaansa aina maalimiehen mukaisesti, päämääränään saada maalimies kaatumaan. Vertaan sitä hyvän nyrkkeilijän iskuun. Oscar janosi fyysistä kamppailua. Sitä ei näyttänyt haittaavan, vaikka kamppailu olisi tuottanut sille kipua, vaan se piti sitä asiaan kuuluvana. Minulle tuottaa todellisia vaikeuksia saada tämä tosiseikka yhdistetyksi teoreettiseen puoleen. Mutta se on samalla piirre, jota haen maleissa. Olen nähnyt paljon vaivaa ajamalla monien vanhojen kasvattajien luokse, kasvattajien, jotka 20 vuotta sitten olivat jo 90-vuotiaita, mutta jotka 1930- ja 1940-luvulla kasvattivat aktiivisesti. Kun monien vierailujen jälkeen olin kunnolla tutustunut heihin, kuulin heiltä koirista, jotka vastasivat minun ihannettani. Olen täysin vakuuttunut siitä, että nuo koirat kuten Sirol, Stoud, Cabil, Carak, Criquette, joihin he linjasivat yhdistelmiään, olivat hyvin lähellä omaa näkemystäni hyvästä malinoisista. Nämä koirat ovat olleet perustana malinoiskasvatukselle kaikissa maissa.

Valitettavasti monet kasvattajat ovat nykyisin ajautuneet kauas alkuperäisestä malinoisista, ja joka maassa on oma, sille ominainen tyyppi. Luulen kuitenkin, että saksalaiset malinoisit ovat kaikkein lähimpänä alkuperäistä tyyppiä.

DGH: Onko malinois tällä hetkellä muotirotu?

P.E.: Kyllä. Kun aikoinamme perustimme DMC:n, tiesimme, että tällainen vaara on olemassa. Olimmehan jo nähneet kehityksen monissa eri maissa. Malinois oli joitakin vuosia aiemmin yleistynyt Ranskassa, Sveitsissä ja Hollannissa. Se, mitä siitä seurasi, oli jo tähän mennessä nähty. Olimme siis kaikesta tästä tietoisia ja tämän vuoksi kehitimme jalostustarkastuksemmekin. Luulenpa, että jalostustarkastustamme ei voi verrata yhdenkään muun maan jalostusohjelmaan. Jalostustarkastuksemme sisältää useita elementtejä Belgian ringistä: jatkuvasti muunneltavat testiolosuhteet, sekä aloitteellisuuden ja viettirakenteen testaus. Meille oli selvää jo alusta lähtien, että nämä luonteenpiirteet on testattava, jos malinoisin alkuperäiset ominaisuudet halutaan säilyttää. Sillä on selvää, että kun rodusta tulee suosittu, tulee yhdistyksen toimintaan suhteellisen lyhyessä ajassa mukaan ihmisiä, jotka eivät itse asiassa tiedä rodusta juuri mitään. Nämä ihmiset eivät kykene kasvattamaan rotua samalla tavalla kuin henkilö, joka on kasvanut tämän rodun parissa, vaan he pyrkivät kasvattamaan malinoisia samalla tavalla kuin snautseria tai saksanpaimenkoiraa. He yrittävät siirtää kokemuksensa jostain muusta rodusta suoraan malinoisin kasvatukseen. Juuri tästä syystä niitä koiria, joita itse nimitän  ns. keltaisiksi saksanpaimenkoiriksi, suositaan nykyään ja käytetään jalostukseen. Nehän vastaavat näiden ihmisten mielikuvaa hyvästä malinoisista.

Aiemmin kiersimme maailman joka kolkan –itse ajoin Belgian ja Saksan väliä 50 000 km vuodessa – nähdäksemme koiria ja kisoja. Nykyään liian harvat tekevät niin. Ihmisillä ei vain ole tarpeeksi kiinnostusta asiaa kohtaan. He ovat sitä mieltä, että Saksan malinoiskannalla tulee ihan hyvin toimeen. Rotuyhdistyksemme velvollisuutena on yrittää vaikuttaa tätä kehityssuuntaa vastaan. Mikäli perinteet tämän suhteen puuttuvat täysin, tai ihmiset eivät vain tiedä asioista tarpeeksi, pitää meidän korvata nämä puutteellisuudet määräyksillä ja ohjeilla. Tämä on se tyypillinen saksalainen menettelytapa. Mutta loppujen lopuksi se on todennäköisesti ainoa mahdollinen tapa. DMC:n tehtävänä on havaita vallalla oleva kehityssuunta ja tarpeen vaatiessa toimia tätä kehitystä vastaan, jotta alkuperäinen tavoite ei unohtuisi. Viime vuosina tämä on onnistunut varsin hyvin.

Saksassa syntyy 400 malinoispentua joka vuosi. Pentujen lukumäärä ei viime vuosien aikana ole juurikaan kasvanut, vaikka yhdistyksemme koko onkin voimakkaasti kasvanut. Yleensä pentuja syntyy niin paljon, että jokainen halukas saa koiran. Jos pentuja syntyy vähän, mutta kysyntää olisi, hakevat pennunhakijat koiran ulkomailta. He menevät esimerkiksi Hollantiin – jos koiraa halutaan siellä käyttää jalostukseen, riittää, että sillä on rekisterikirja. Luulen, että nykyisin koiran tulee olla myös lonkkakuvattu. Belgiassa ei ole mitään vaatimuksia. Koiraa voidaan käyttää jalostukseen, vaikka sen suusta puuttuisi jopa seitsemän hammasta.

Ranskassa koiran täytyy olla hyväksytty jalostukseen, saada ”confirmiert” -titteli. Se vastaa saksalaisittain arvosanaa SG näyttelystä (erittäin hyvä). Luonteen osalta jalostusyksilöitä ei valikoida.

Nämä ulkomaista alkuperää olevat koirat eivät välttämättä pärjää kovin hyvin luonnetestissämme. Ulkomailta tulee paljon huonoja koiria. Nuo koirat eivät vie meitä eteenpäin jalostuksessa. Jos ulkomailta sen sijaan tulisi meille hyviä koiria, olisi se todella hieno asia. Yhdistyksemme voi jarruttaa tätä kehitystä ainoastaan jalostusvalintaan liittyvien vaatimusten avulla. On selvä, että yhdistyksen johtokunta voi kuitenkin puuttua tähän asiaan aina viiveellä ja vain tiettyyn rajaan saakka.

DGH: Puhuit jo aiemmin siitä, että Belgiassa ei ole minkäänlaisia jalostusvaatimuksia. Kyseessä on kuitenkin malinoisin kotimaa, ja ymmärrän kyllä belgialaisia, kun he ihmettelevät, miksi saksalaisten uskovat, että heidän täytyy yrittää vielä parantaa rotua.

P.E.: Tuo on hyvä huomautus. Belgian tilanteeseen on hyvä tutustua tarkemmin. Tunnen asian paremmin kuin jotkut belgialaiset, jotka nykyisin harrastavat koiraurheilua. Asia on aivan yksinkertaisesti niin, että koiratyyppiä, joka 1970-luvulla oli NVBK:ssa, ei nykyisin enää juurikaan esiinny. Myös Belgiassa on selvästi nähtävissä kehityssuunta keltaiseen saksanpaimenkoiraan. He ovat muinoin käyttäneet jalostukseen koiria, joilla ei ole mitään tekemistä rotumme kanssa, vaan jotka olivat saksanpaimenkoiraristeytyksiä tai sen tyylisiä koiria. Näiden koirien myötä menetettiin hyviä ominaisuuksia.

Isot ongelmat alkoivat siitä, kun ihmisiä valtameren takaa tuli 1980-luvun alkupuolella Eurooppaan ostamaan malinoiseja työkoiriksi. Nämä ihmiset halusivat isoja ja voimakkaita koiria. Ensimmäisenä tähän reagoivat hollantilaiset   jalostuksessaan. Koirista tuli yhä isompia. Hollantilaiset risteyttivät koiriaan tanskandoggien, dobermannien, bouvierien jne. kanssa. Tämä kehityssuunta läikkyi rajan yli Belgian puolelle. Myös NVBK:ssa koirat olivat yhtäkkiä isompikokoisia. Belgiasta löytyy ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet koiria yli 50 vuotta ja jotka pudistelevat päätään tälle kehityssuunnalle sanoen, että näillä koirilla ei ole enää mitään tekemistä heidän kasvattamansa rodun kanssa. Minulle nämä koirat ovat käyttökoiraristeytyksiä, joilla varmaankin on hyvät ominaisuutensa. Mutta kun itse satun olemaan DMC:n puheenjohtaja, haluan tietenkin jalostaa malinoisia. Jos joku esittelee minulle erinomaisen dogin ja dobermannin risteytyksen, sanon vain, että se toki on hieno koira ja sen työskentely miellyttää minua kovasti, mutta en kuitenkaan käyttäisi sitä silti jalostukseen.

Jalostuksen ihanteena tulisi olla alkuperäistyylinen malinois. Aikaisempi malinois oli niin hyvä koira, että se levisi kaikkiin muihin maihin. Nykyaikana eri maiden koiratyypit ovat niin eriytyneitä, että niitä ei välttämättä voi siirtää maasta toiseen: koira, joka tänä päivänä voittaa Belgiassa, ei välttämättä ole hyvä ranskalainen tai saksalainen koira. Ensimmäisten malinoisien – jotka ovat jalostuksemme perusta – kohdalla tilanne oli toinen.

DGH: Tästä syystäkö kielsitte viime vuonna ulkomaisten urosten jalostuskäytön?

P.E.: Asia ei ollut näin. Mukavaa, että saan tällä tavalla tilaisuuden oikaista tämän asian. Etenkin kun ”Der Gebrauchshund” –lehdessä oli mielipidepalstalla Volker Riedelin kirjoitus, jossa asia oli esitetty aivan väärin. Se, mitä kirjoituksessa sanottiin perusteistamme tähän, oli esitetty todella vääristyneellä tavalla. Kyseisen henkilön tulisi vieläpä tietää asia.

Asia meni näin: Meillä on yksi jalostusohjesääntö, aivan kuten muillakin käyttökoirien rotuyhdistyksillä. Vain jalostustarkastetut koirat hyväksytään siitokseen. Jotta kuitenkaan jalostukseen käytettävä kanta ei tulisi liian pieneksi, olemme jo vuosia antaneet jalostustarkastamattomille koirille erityislupia, jotta niitä voidaan käyttää jalostukseen. Hyvää ulkomaista koiraa saatiin käyttää tämän poikkeusluvan ansiosta kahdesti jalostukseen. Vuoden 2001 puolivälissä kävi kuitenkin niin, että sellaisia ulkomaisia koiria, jotka eivät olleet malinoiseja, oli määrä käyttää jalostukseen Saksassa. Alun perin näillä koirilla ei ollut rekisteröintipapereita, mutta yhtäkkiä sellaiset ilmaantuivat niille kuin tyhjästä.

Tämän lisäksi kyseiset kasvattajat eivät aina pitäneet kiinni menettelytavasta, jolla erityislupapaperit hankitaan. He soittivat jalostusvastaavalle vasta astutuksen jälkeen. Niinpä etukäteistietojen tarkistukset mm. siitä, onko koira lonkiltaan terve, mitä kokeita se on suorittanut ja millaisia jälkeläisiä sillä on, olivat mahdottomia tehdä. Jotta saimme tällaiset epävarmuustekijät poistettua, oli luotava yleispätevä ja sitova ohjesääntö jalostukseen. Jalostusvaatimuksista on käytävä selvästi ilmi, millä perusteilla ulkomaiset koirat voidaan hyväksyä meillä jalostukseen. Koirien on vietävä meitä jalostuksessa eteenpäin, ei sen enempää eikä vähempää.

(Toimituksen huomautus: Nyttemmin DMC:llä on jo laatinut uudet jalostusvaatimukset)

DGH: Malinois on rotuna tähän saakka säästynyt suuremmilta terveysongelmilta. Viime aikoina on kuitenkin kuulunut korviimme puheita erilaisista ongelmista, kuten vakavista selkävaivoista ja löysistä korvista.

P.E.: Tällaisten ongelmien kontrolloiminen on ylipäänsä todella suuri haaste. Korvien ja hampaiden suhteen maleilla on ollut ongelmia alusta lähtien. Monien tärkeimpien periyttäjien korvat olivat hieman löysät, tai niillä on ollut hammaspuutoksia. Korvaongelmat olemme saaneet selvästi vähenemään. Nykyisin ehkä joka 20. malinoisilla on hammaspuutoksia tai ongelmia korvien kanssa. Rotumääritelmä tosin hyväksyy tietyt hammaspuutokset. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen vähäinen ongelma, jos ajattelee rodun käyttötarkoitusta nykyisin. Käyttökoiralle on aivan sama, puuttuuko siltä yksi hammas, tai jos sillä on lerpattava korva. Suuremman ongelman muodostavat sellaiset periytyvät sairaudet kuten esimerkiksi lonkkavika tai Cauda equina syndrooma (lannerangan alueen epämuodostuma). Tähän päivään mennessä rodullamme ei juurikaan esiinny lonkkavikaa. Koirille, jotka lonkkavian vuoksi vedetään pois jalostuksesta, ei tule tästä sairaudesta terveydellistä haittaa todennäköisesti koko elämänsä aikana – näihin koiriin kuuluu kannastamme ehkä vain yksi  prosentti. Lonkkien suhteen rajoitus on voitu asettaa niin tiukaksi, koska meillä on tarpeeksi paljon lonkiltaan terveitä koiria käytettävissä.

Mutta meillä on eräs toinen ongelma. Kun puhuu ääneen eri koirien jälkeläisiinsä jättämistä perinnöllisistä sairauksista, joutuu nopeasti epäsuosioon. Näin ei tosin ole laita vain malinoisharrastajien joukossa. Ongelmana on eräs jalostukseen paljon käytetty koira, joka on periyttänyt lihaksistoltaan puutteellista takaosaa. Kun yhdistelmiä on linjattu tähän koiraan, on käynyt usein niin, että koirat eivät kykene lainkaan juoksemaan, joten ne on pitänyt lopettaa jo kuusiviikkoisina. Niinpä olemme jo vuosia sitten päättäneet toimenpiteistä voidaksemme estää tällaista. Tämä on myös syynä siihen, miksi haluamme tarkemmin kontrolloida jalostukseen käytettävien ulkomaisten urosten osuutta.

Tämä sairaus oli syy siihen, miksi myin kaikki ne koirani, jotka olivat tämän koiran jälkeläisiä. On kuitenkin todella vaikeaa löytää koiria, joilla ei olisi tätä koiraa suvussaan. Ongelmana on myös se, että tämä koira löytyy monen koiran suvusta, vaikka sitä ei ole sinne merkittykään. Koira oli merkitty rekisteriin ja sitä käytettiin jalostukseen Belgiassa. Paperien mukaan narttu kuitenkin astutettiin aivan eri uroksella, jolla oli sukutaulu. Tästä tuloksena on se, että monien kasvattajien on vaikea uskoa, kun yritämme selittää heille, että jalostukseen käytettävän yksilön takaa löytyy tämä koira, ja että tällainen vaara on olemassa tässä yhdistelmässä. Tämän pohjalta olemme tehneet sopimusluonnoksen, jota käytämme kasvattajien kanssa. Siinä kasvattaja myöntää allekirjoituksellaan, että hän on tietoinen riskeistä, joita kyseisessä yhdistelmässä on, ja myös on vastuussa niistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tällaista ei tapahtunut. Tästä näkee, miten nopeasti asiat vyöryvät eteenpäin, kun jollain on otsaa tehdä tällaista. Koiran omistaja oli jo kahdeksan vuotta sitten tietoinen tästä ongelmasta.

DGH: Esiintyykö malinoisilla Cauda equina-syndroomaa?

P.E.: Tästä sairaudesta tiedän vähän, sillä sitä ei malinoisilla ole juuri lainkaan. Se näyttää vaivaavan vain saksanpaimenkoiratyyppisiä malinoiseja – näitä ns. keltaisia saksanpaimenkoiria. Mutta varmoja tapauksia en juuri tiedä. Olen kuullut näistä tapauksista vain muunrotuisten koirien omistajilta. Sama koskee myös eturaajojen dysplasiaa ja spondyloosia.

Niiltä koirilta, jotka hyökkäävät suojeluosassa äärimmäisen kovaa maalimiestä päin, on joskus lähtenyt selkärangasta palasia irti. Mutta näissä tapauksissa on kyse mekaanisista loukkaantumisista, niillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että rotumme on varsin terve – muutoin ei näin tiukkaa sisäsiitosta olisi edes mahdollista harjoittaa.

Ehkä olen hiukan uhkarohkea, mutta kun tuli aika käyttää Oscar-koiraani jalostukseen – se oli mielestäni tuohon aikaan paras koira, jonka tiesin – halusin tietää, kannattaisiko siihen linjata yhdistelmä. Tuosta syystä astutin Oscarin tyttären isällään ja seurasin kiinnostuneena, mitä siitä tulisi. Lukuunottamatta vielä mielestäni normaaliuden rajoissa olevia yhtä löysää korvaa ja hammaspuutoksia ei esiin tullut mitään negatiivista.

DGH: Miten näet yleisen poliittisen  ilmapiirin koiraurheilua kohtaan vaikuttavan kehitykseen? Onko meillä vielä 50 vuoden päästä SchH-kokeita?

P.E.: Ei, en usko. Kehityksen suunnan olemme nähneet taistelukoira-keskustelun myötä. Tätä keskusteluahan ei alun alkaenkaan käyty järkevin, ymmärrettävin perusteluin, vaan täysin tunteiden pohjalta. Keskustelua johtivat ihmiset, jotka eivät ole koiraharrastajia. Meidän koiraharrastajien asioista siis päättävät ihmiset, jotka eivät halua olla juurikaan tekemisissä kanssamme tai sitten näkevät koiran pelkkänä lemmikkieläimenä, jonka kanssa mennään vapaa-ajalla kävelylenkille. Monille ihmisille me koiraharrastajat olemme kummajaisia. Meidän on yhä vaikeampi perustella ei-koiraharrastajille, miksi käytämme jalostusvalintaan suojeluosuutta. Tai miksi me pidämme tietynlaisia ominaisuuksia tai luonnetta tärkeänä. Nämä asiat ovat selitettävissä ja siitä hyötyvät kaikki. Erityisesti näin on niiden rotujen kohdalla, jotka ovat jakautuneet kahteen leirikuntaan: näyttelylinjaan ja työ- taikka luonnelinjaan. Näyttelylinjaisten kanssa tapahtuu paljon useammin tapaturmia. Minun makuni mukaisella koiralla ei pidä olla tarvetta purra lasta, sillä se on liian itsevarma tehdäkseen niin. Sen ei myöskään tule purra, jos joku astuu sen tassulle. Tämä on samalla meidän olemassaolomme oikeutus: isommassa mittakaavassa tehty jalostuskelpoisuuden tarkistaminen – myös suojelussa, jossa koira on tietyssä viettitilassa. Luulen kuitenkin, että nämä ominaisuudet olisivat löydettävissä ilman suojeluosiotakin. Arvelisin osaavani arvioida koiran käyttöominaisuudet, vaikka en näkisikään sen suojelutyöskentelyä. Jos tultaisiin siihen pisteeseen, että suojeluosio jalostusvalinnan apuna kiellettäisiin, mutta jonkinlainen koemuoto sallittaisiin, emme selviytyisi jalostusvalikoinnista yhtään nykyistä huonommin.

Jalostuskarsinta ei kylläkään tapahdu vain meidän silmiemme edessä, vaan sen näkevät myös ne jäsenet, jotka ovat tulleet seuraamaan Körung-tilaisuutta. Näyttämällä näille ihmisille Körung 3:n, tulevat he näkemään jotakin sellaista, mitä he eivät muutoin ehkä näkisi. Näytämme heille heidän silmiensä edessä sen, minkä me Körmeisterit eli Körung-oikeudet omaavat tuomarit saisimme selville vähäisemmilläkin keinoilla. Olisin todella pettynyt, jos tällainen ei olisi enää mahdollista.

Väestön kehitys menee nyt mielestäni toiseen suuntaan, ihmisillä on enemmän aikaa ja he kuluttavat tämän vapaa-aikansa kaikenlaisten asioiden parissa. Usein ne ovat koiraurheiluharrastuksemme kanssa täysin vastakohtaisia. Esimerkki: siellä, missä aiemmin asuin, pystyin menemään koirani kanssa tuntikausiksi metsään kävelemään, ilman että kohtasimme ketään. Nykyään on lenkkeilijöitä ja muita ihmisiä, jotka viettävät siellä vapaa-aikaansa. Enää ei olisi mahdollista päästää koiraa juoksemaan siellä vapaana.

Mahdollisuutenamme on yrittää tehdä julkisuudessa selväksi, että koira vapaa-ajanviettotoverina kuuluu kiinteästi elämäämme, ja että pitämällä yllä koiraklubejamme voimme osaltamme auttaa tavallisia koiranomistajia tulemaan paremmin toimeen koiransa kanssa. Koirien sosiaalisuudella on myös tekemistä jalostuksen ja jalostusvalinnan kanssa. Juuri tämän takia otimme 18 vuotta sitten käyttöön ensin ZTP:n (Zuchttauglichkeitsprüfung, jalostukseen soveltuvuuden testaus) ja sittemmin nuoria koiria varten kehittämämme luonnetestin (Wesensprüfung). Jo kauan ennen koko taistelukoirakeskustelua kehitimme luonnetestin, jonka viranomaiset ovat lähes täysin sellaisenaan ottaneet käyttöönsä. Jo monesti meillä on ollut testiä seuraamassa korkea-arvoisia poliisiviranomaisia. Voimme olla itsestämme ylpeitä, koska osasimme ennakoida tämän asian. Jo DMC:n perustamisen aikoihin pohdimme, mitä seurauksia sillä olisi, jos malinoisista tulee muotirotu. Yritimme etukäteen ennustaa yhteiskuntamme kehitystä ja reagoida, ennen kuin on liian myöhäistä.

DGH: Yhtenä vaarana voisi ajatella olevan myös sellaiset, etenkin käyttökoirarotujen, koira- ja rotuyhdistykset, jotka eivät harjoita avoimuutta, vaan ovat pikemminkin puolustuskannalla tekemisiensä suhteen. Esimerkkinä tästä on mielestäni suojelukokeen uudelleennimeäminen  VPG:ksi (Vielseitigkeitsprüfung für Gebrauchshunde). Onko sinulla ehdotuksia, miten tätä käytäntöä voisi muuttaa?

P.E.: Ongelmana tässä koko jutussa on yksinkertaisesti se, että toiminnassa on mukana henkilöitä, joilla on jossain määrin huono omatunto sen suhteen, mitä me teemme. He saattavat ajatella, että koiraurheiluun sisältyy asioita, jotka ovat jokseenkin sopimattomia. Tästä syystä en aina oikein tunne edustavani kaikkia koiraurheilun parissa puuhastelevia ihmisiä – en edes puhtaasti käyttökoiria edustavia yhdistyksiä kuten DHV:ta (Deutscher Hundesportverein, Saksan palveluskoiraliitto) . Olin esimerkiksi eräässä AZG:n (VDH:n suojelu- ja agilitykomitea) palaverissa, jossa silloin käsiteltiin rohkeuskokeen poistamista. Siellä esiteltiin asiaan ratkaisuja, jotka luultavasti oli ensin neuvoteltu poliitikkojen kanssa. Näillä ratkaisuilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä me haluamme. Se, että on muitakin vaihtoehtoja, nähtiin vasta jälkikäteen.

Yleisen mielipiteen edessä taivutaan aivan liian helposti. Se, mitä tälle asialle sitten on tehtävissä, on hyvin nähtävissä Thüringenin osavaltiossa. Se taitaa olla luullakseni ainoa Saksan osavaltioista, jossa ei ole listattu vaarallisia rotuja. Tämä kaikki on Weimarista kotoisin olevan miehen, Thomas Kümmelin ansiota. Hän on puhunut asiasta julkisuudessa; ollut televisiossa, ollut mukana paneelikeskusteluissa ja tiedottanut sisäministeriä. Se, mitä tämä mies tekee, on oikeastaan yhdistysten tehtävä: luoda julkisuudessa positiivinen kuva harrastuksestamme. Hän on pitänyt infotilaisuuksia erilaisista käyttökoirista ja onnistunut saamaan julkisuuden ja samalla myös poliitikotkin kuulolle. Useimmat koiraihmiset valitettavasti arkailevat tällaista uurastusta. Tällä tavalla Thomas Kümmel kuitenkin onnistui luomaan rotulistoista vapaan alueen Thüringeniin, joka kuitenkin poistuu sitten kun tulee koko liittovaltiota käsittävä määräys.

DGH: Kaksi vuotta sitten perustettiin Saksaan Käyttökoiraklubi (Club für Gebrauchshunde, CGH).  Mitä itse pidät ajatuksesta jalostaa malinoisiin perustuva “saksalainen käyttökoira”?

P.E.: Mukavaa saada vastata tähän kysymykseen. Minusta tuntuu, että siellä on mukana ihmisiä, jotka kuvittelevat tekevänsä yhdistyksestä “super-DMC:n”, eli toteuttaa meidän ylöskirjaamamme tavoitteet vielä täydellisemmässä muodossa. Luulen, että he vielä tulevat huomaamaan erehtyneensä pahasti. Olen keskustellut CGH:n jäsenten kanssa, ja minun on myönnettävä, että en ymmärrä, mihin klubin olemassaolo perustuu. Olen luonnetesti- ja jalostustarkastustuomarina ollut testaamassa koiria, joita CGH:ssa on tarkoitus käyttää jalostukseen. Minusta nuo koirat olivat ominaisuuksiltaan puutteellisia, eivät erityisen hyviä koiria, tai kauniimmin sanottuna koiria, joissa oli nähtävissä rajoitteita käytön suhteen.

Myös se, että he ihannoivat ranskalaisia ring-koiria, on selvä merkki siitä, että nämä ihmiset eivät omaa tarpeeksi kokemusta tai tietoa asioista ymmärtääkseen, mitä Ranskan ringissä kisaavien koirien takana piilee. Minun on tähdennettävä, että jos haluaa käyttää jalostukseen parhaita mahdollisia malinoiseja, ei silloin välttämättä ole kyse ranskalaisista koirista. On opittava ymmärtämään, mistä ranskalaisessa työskentelytavassa on kyse, ja sen jälkeen osattava itse saada esille se olennaisin. Ranskalainen ringsport ei aivan ole kaiken sen ihailemisen arvoinen. Tässä ollaan ottamassa askelta tuntemattomaan, ilman että kukaan olisi ottanut asioista selvää. Jos kukaan olisi vaivautunut kysymään meiltä apua, olisi ehkä huomattu, että meillä on jo kokemusta siitä, miten hyvää työkoiraa kasvatetaan.

On selvää, että CGH:lla ei tule olemaan helppoa, koska se ei ole minkään kattojärjestön alainen. Etenkin jos ei välttämättä kasvateta rotupuhtaita koiria. Voimme olla melkein varmoja siitä, että lainsäätäjät laittavat tämän yhdistyksen tarinalle lopun ennemmin tai myöhemmin.

DGH: Mutta onhan toki koiraharrastajia VDH:n ulkopuolellakin!(Verband für das deutsche Hundewesen, Saksan kennelliitto)

P.E.: Tottakai, mutta nykyään on niin, että jos haluaisin kasvattaa koiria suojeluun, enkä halua mitään tiettyä, tunnustettua koirarotua, vaan kasvattaisin käyttökoiraristeytyksiä, joutuisin pian samaan nurkkaan ahdistetuksi kuin ihmiset, joilla pitbull-terrieri. Rajanveto tässä kohden on todella vaikeaa. Käyttökoiraklubin johdossa olevilla henkilöillä saattaa hyvinkin olla mitä ylevimmät ihanteet, mutta he eivät silti tule saamaan yhdeltäkään poliitikolta ymmärtämystä niitä kohtaan. Minusta voidaan lähteä siitä, että on vain ajan kysymys, kun saadaan käyttää jalostukseen ainoastaan sellaista koiraa, joka selvästi on jonkin rotuinen, eli jonka syntyperä on varmasti todistettavissa.

DGH: Mutta DMC:n alkuaikoina Ranskasta ja Belgiasta ostamat koirat eivät nekään olleet aina sieltä parhaimmasta päästä.

P.E.: Se on tosiasia, mutta tilanne muttui nopeasti. Kun realistisesti osataan arvioida omaa materiaalia, ei se ole ongelma. Mutta jos lähdetään nostamaan jalustalle jotakin, joka ei ole sen arvoinen, silloin se on ongelma. Eli jos omistaisin vain keskitasoa olevan koiran mutta puhuisin siitä ylistävään sävyyn. Tai ehkäpä en lainkaan tajuaisi totuutta?

Minun mielestäni on todella harmillista, jos ihmiset, joilla on samankaltaisia ajatuksia kuin meillä, eivät tee yhteistyötä kanssamme, vaan yrittävät saada vapauksia, jotka oikeastaan eivät anna toiveita menestyksestä vaan hankaloittavat meidän kaikkien elämää.

DGH: Mutta eivätkö DMC:n alkuajat olleet aivan vastaavanlaiset?

P.E.: Ei, eivät lainkaan. DMC:tä perustamassa oli Martin Höhl – myöhemmin hän toimi DHV:n puheenjohtajana. Halusimme aivan alusta lähtien olla DHV:ssa mukana. Emme koskaan halunneet olla vain eristäytyneenä keskenämme, vaan halusimme integroitua jo olemassaolevaan järjestörakenteeseen. Se merkitsee sitä, että koiramme tulevat aina kilpailemaan muiden kanssa ja tulevat testatuiksi myös muissa yhdistyksissä.

DGH: Millainen on malinoisin tulevaisuus?

P.E.: Vilkaisehan malinoisien tekemiä tuloksia FCI:n  IPO-MM -kilpailuissa kahden viime vuoden ajalta: ensimmäinen, toinen, neljäs sija. Kaikki nämä koirat ovat saksalaisia, saksalaisen kasvatustyön tulosta (ei kuitenkaan saksalaisia koiria vielä kovin monessa polvessa, käänt. huom.). Tätä parempia tuloksia tuskin voi odottaa. Tai jos katsotaan Saksan DHV:n mestaruuskisoja: 10 parhaan joukossa on keskimäärin 7-9 malinoisia. Tätäkään tulosta on vaikea parantaa.

Tulevaisuuden tavoitteemme on vielä parantaa laatua, päästä lähemmäksi ihannekoiraa ja vakiinnuttaa kasvatustyötä.

On  myös täysin mahdollista, että koesääntöjä tullaan muuttamaan – suuntaan jos toiseen. Emme tosin toivo sitä, mutta ihanne palveluskoirasta, joka sopii lajiin kuin lajiin, ei varmasti voi olla täysin mahdoton. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Meillä on koira, joka sopii kaikkeen. Se selviytyy FH-kokeista, voi toimia pelastuskoirana jne… Nämä yleispätevät ominaisuudet mahdollistavat sen, että koira on mukana kaikessa. Juuri tätä on rotumme historiakin ollut.

DGH: Monet kiitokset haastattelusta.

Huom. tekstiä ei saa lainata ilman kirjoittajan lupaa!