Artikkelit

Tekstien copyright (c) Timo Uusiheimo. Julkaisu ilman kirjoittajan lupaa kielletty.

Kasvatuksesta

Verilinjat ja koiratyypit

Mondioring-suojelukoiran kouluttaminen

Verilinjat ja koiratyypit

Malinoiskasvatus ja verilinjat

Voidaan liioittelematta sanoa että modernin FCI-käyttömalinoisin takana ovat kaksi ”perus” kasvattajaa, joiden panosta ilman rotu ei olisi siinä asemassa missä se tänä päivänä maailmanlaajuisesti on: Luc Vansteenbrugge (des deux Pottois) ja Regis Lebon (du Boscaille). LV toi kasvatustyönsä kautta verilinjat koirien Meno ja Debber takana, ja erityisesti: Arat. Tätä verilinjaa on käytetty jälkeläistensä Dick1, Dick2; Mandro, Tarzan sekä Cartouche, Snap ja Louki kautta. Tunnetuimpina edustajinaan koirat G’bibber ja G’Vitou (“Warack”), on vaikeaa ellei mahdotonta löytää tänä päivänä malinoisia jolla ei olisi sukutaulussaan jompaa kumpaa näistä.

Siinä missä LV toi edellämainitut verilinjat, herra Lebon toi käyttöömme toiset, myöskin merkitykselliset linjat: koirien Grobber, Blondeau ja Juan kautta. Kaikki tässä mainitut koirat ovat NVBK-alkuperää, poikkeuksena Meno, joka hollantilaista alkuperää, joskin sekin isänsä Oscar kautta NVBK-linjainen.

Modernin käyttömalinoisjalostuksen periaate

Em. kasvattajien kasvatustyö on perustunut verraten yksinkertaiseen periaatteeseen, jota molemmat em. kasvattajat ovat eksplisiittisesti toteuttaneet. Ajatuksen perustana on että alunperin käyttömalinoiseja on ollut pääasiassa kahta päätyyppiä.

Tyyppi A:

Koirat jotka ovat nopeita, älykkäitä, temperamenttisia, vastaanottavaisia koulutukselle (=ohjattavia) mutta eivät aina riittävän kovia kestääkseen koulutusta (Ring-)kilpailujen ylimmille tasoille. Usein väriltään tummempia

Tyyppi B:

Atleettisia, vankkarakenteisia koiria, erittäin tasapainoisia, taistelunhaluinen luonne, kestävät kovaakin käsittelyä,  voimakkaita työskentelyssään

Kun tyyppiä A ja B olevat koirat yhdistetään, ensimmäisessä polvessa voi tulla erittäin korkealaatuisia jälkeläisiä, mikäli vanhempien resessiiviset ominaisuudet täydentävät toisiaan. Toisessa polvessa on mahdollisuus varmistaa tulos linjaamalla isä- tai emä-puolella halutuntyyppiseen (A tai B) koiraan. Kolmas ja neljäs polvi tarjoaa kasvattajalle mahdollisuuden jatkaa ”puoliverisellä” (A+B) koiralla tai suunnata toista tyyppiä (A tai B) kohti. Ei ole olemassa mestaria jota ei olisi tuotettu tämäntyyppisellä jalostuksella.

Aihetta  on esitetty tarkemmalla tasolla A. Varletin kirjassa ”Les Bergers Belges”.

Esimerkkejä kantakoirien jakautumisesta em. kategorioihin:

Arat: tyyppi ”B”, Debber ”AB”, Leos ”B”, Meno ”Ba”, Grobber ”B”, Blondeau “AB”, Juan “Ab”. Lisäksi: Flap “A”, Rusky:”AB”, Xjellaba:”B”, Cartouche ”B”.
Grobber, selkästi tyyppi B:

Grobber (video: Mike Fransen, http://www.sportingdogs.be)

Historiallista syistä johtuen Ranskassa koirat painottuvat enemmän tyyppiin A, B- tyyppiä olevia koiria on olemassa mutta huomattavasti vähemmän kuin Belgiassa. Ranskalainen koirankoulutustyyli ja Ranskan ring:in vaatimukset suosivat enemmän tyyppiä A olevaa koiraa. Lisäksi ennen kuin 80-luvun loppupuolella Deux Pottois- ja Boscaille-kasvattajien vaikutus rupesi näkymään ranskalaisten malinoisien tyypissä, sikäläiset koirat olivat enemmän Rusky/Flap-linjaa. Erityisesti Flap-linjaiset koirat ovat tyypillisesti pieniä, nopeita, reaktiivisia, usein herkkiä koiria.
Mitä tulee Boscaille-kasvattajaan, hän on hakenut enemmän tyyppiä B. LV:n mielestä parhaat käyttökoirat syntyivät linjaamalla Cartoucheen (tyyppi B) ottamalla tähän mukaan Flap-linjaa (tyyppi A).

Esimerkki tästä Quarl des deux Pottois:

isä: Elgos du Chemin des Plaines, iii: Gibber (tyyppiä B), muuten suvussa olevat koirat ovat linjaa Rusky (AB),
emä: Miki des Deus Pottois, ei: Toby 2 (NVBK, lähempänä tyyppiä B), ee Maya, eei: Cartouche (tyyppi B), eee: Tipsy vant Peersbos, => Flap (tyyppi A)

Suomalaisten malinoisien eräänlainen ”kantanarttu”, Sisley des deux Pottois:

i: Pacha des deux Pottois (G’Bibber 2-2, yhdistettynä Flap-linjaan (A))
e: Lady des deux Pottois (G’Vitou, Grobber (B), yhdistettynä Flap-linjaan (A))
Toinen esimerkki on Lucas des Deux Pottois, koira jota moni sen tuntenut on pitänyt yhtenä kova purui- simmista tuntemistaan koirista. Tässä koirassa tyyppi A ei ole edustettuna, koska tuohon aikaan sen kasvattaja haki Arat-linjaa, tässä tapauksessa Cartouchen ja Tarzanin kautta:
i: G’Bibber (tyyppi B, linjattu Arat 3-3) ii: Cartouche (tyyppi B) ei: Yourie
e: Gina des deux Pottois ei: Gordon ”Tarzan” (tyyppi B) ee on linjoista Grobber/Blondeau

NVBK-linjat, taustaa

Malinoisin (alk. mechelaar) yhteydessä puhutaan usein NVBK-linjoista, ovatko NVBK-malinoisit sekarotuisia ns. x-malinoiseja koska ne eivät kuulu FCI:n alaiseen rekisteriin? X-malinois-termi on peräisin Hollannin KNPV-järjestelmästä jossa on tehty voimakkaita risteytyksiä malinoisin ja joidenkin muiden rotujen välillä. Belgian puolellakin risteytyksiä on harrastettu, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikavälillä, lähinnä 60-luvun lopulla ja niihin on käytetty lähinnä saksanpaimenkoiria, vrt. doggi/molossiristeytykset rajan pohjoispuolella. Risteytysten voimakkuutta kuvaa koirien väri, hollannissa x-malinoisit ovat usein tummia tai niillä on saksanpaimenkoiratyyppinen mantteli. NVBK:ssa koirat ovat usein väriltään vaaleita tai punertavia ja todella tummia koiria on lukumääräisesti vähän.

Mitä ko. termillä mahdetaan tarkoittaa? Käyttölinjaisten malinoisien voidaan sanoa tulevan kolmesta päälinjasta, jotka menevät seuraaviin koiriin:

1. Sirol, synt.44, joka on B-tyypin kantaisä ja kaikkien edellämainittujen koirien (Arat, Gordon,… ) takana. (kuva:)

2. Rusky, synt. 68, ranskalaisten koirien kantaisä, tyypiltään A ja B väliltä

3. Flap (Blackie van de Welkom), synt. 56, tyyppiä A, myöskin tämä esiintyy voimakkaasti ranskalaisten koirien takana.

Näistä koirista kaksi ensin mainittua ovat NVBK-peräisiä koiria. Lisäksi kuten edellä mainittiin, paperillisten malinoisien jalostustyö on perustunut NVBK-linjojen käyttämiseen, joita sitten on yhdistetty Flap/Rusky-taustaisiin koiriin. Näin on saatu keskimäärin hallittavuudeltaan ja ohjattavuudeltaan parempia koiria.
Jos katsotaan Ranskan tai Saksan malinois-kantoja, edellisessä on käytetty 80-luvulta alkaen voimaakkaasti NVBK-linjaisia (G’Vitou/Gibber/Espoir = Arat, Grobber, vanhaa linjaa) koiria ja saatu muutettua koirakantaa paremmin koulutusta kestäväksi – parhaiten koirissa tapahtuneen eron näkee katsomalla 80-luvun ja 90-luvun Ranskan ring-finaalinauhoituksia. Saksalaiset koirat menevät 4-5 polvessa Löwenfels-koiriin jotka ovat enemmän tai vähemmän NVBK-koirien jälkeläisiä. Näin ollen on ajan hukkaa keskustella siitä ovatko modernit FCI-paperilliset malinoisit NVBK-linjaisia vai eivät sillä ne ovat kaikki alkujaan enemmän tai vähemmän NVBK-alkuperää. Tätä mielenkiintoisempi kysymys on se minkälaisella menetelmällä kussakin maassa on viimeisten vuosien aikana jalostusmateriaalia karsittu, koska sekä Ranskan että Saksan kilpailulajit poikkeavat voimakkaasti Belgian ringistä, tuottaen erilaista koiramateriaalia. Lisäksi koejärjestelmä (SchH/IPO) ja koulutustapa esim. Saksassa on huomattavasti vähemmän hyvää koiramateriaalia selektoiva verrattuna Belgian vastaavaan.
Edelläkuvatuista kahdesta päätyypistä juuri NVBK-linjoissa esiintyy voimakkaimmin koiratyyppi B. Tämä johtunee useasta syystä:

– B-tyypin koiria tuottavat verilinjat ovat juuri NVBK-alkuperää ja johtavat 40-luvun belgian ring-koiraan Siroliin (synt. 44)
– ranskalaiset koirat ovat olleet 80-luvulle historiallisista syistä johtuen (kts. P. Engelin haastattelu) pääosin Rusky/Flap-taustaisia koiria, jotka eivät ole yleensä tyyppiä B
– Belgian ring-lajin ympärillä vallitseva koulutustapa ja karsiva koejärjestelmä suosii vahvantyyppisiä koiria
– NVBK-piireissä ranskalaiset verilinjat, jotka ovat usein Flapin (tyyppi A) kautta LOB (Belgian vanha kennelklubi) alkuperää, eivät ole kuin satunnaisesti edustettuina.

Esimerkkejä tämän hetken NVBK-koirista ja linjoista niiden takana:

Eriem (Cat.3 mestari 2004, cat.2 mestari 2006) – Wolf – Oke Muizenbois – Leos – Debber

B’Torro – Dax – Oke – Leos – Debber

Atim (Cat.1 mestari 200?)- Rakky – Warre Resterhof – Oke – Leos – Debber

Grobber – Missou

TBio (Antwerpen aluemestari ’96) – Naurrits – Gbibber – Cartouche – Castor v Kronenbourg

Scaramouche – Scaramouche – Cartouche – Castor v Kronenbourg
-> Arat 

Enig (e: -> Arat) – Tourtel -> Debber

Zodt (Cat.2 mestari 2001) – Mauro v Wever -> Grobber

Sam (tunnettu jalostuskoira)- Tom vh Muizenbos – O’sam – Snap => Arat

Urpauwer (Cat.2 mestari 1995)- Rambo vh Muizenbois – Toby II (e: -> Arat) – Toby

 

Torky (i: Enig, e: -> Loebas)
Väärät paperit?

Vanhat verilinjat  ovat perinteisesti olleet Belgiassa edustettuna Saint Hubertuksen (FCI:n alainen Belgian kennelliitto) ulkopuolella, olihan 70-luvulla olemassa vain 2 kasvattajaa jotka tuottivat FCI-paperillisia koiria. Suuret massat ja varsinainen jalostustyö oli NVBK:ssa ja jossain tapauksessa ns. Belgian vanhan kennelliiton takana (LOB-rekisteri). Näiden koirien käyttö jalostukseen KKUSH:n alaisuudessa on edellyttänyt erinäisiä toimenpiteitä, joista helpointa on ollut toisen koiran paperien käyttäminen. Tämä vaikeuttaa sukutaulujen (ja verilinjojen) tutkimista ja useimmiten koiran todellisen suvun selvittäminen on suorastaan mahdoton tehtävä. Tässä listauksessa on mainittu joitakin tunnettuja jalostuskoiria sekä niiden oikeat vanhemmat ja/tai verilinjat niistä kiinnostuneille:

Gabon du Boscaille (Dick2 – Limona van den Bill: Erk/Dina) Limona: Willy v.d Drieselsin emä.

Saxe du Boscaille (Kim du Boscaille – Leiv:in tytär:Hilke/Fanny )Leiv: Willy v.d Drieselsin isä

Gaillard du Boscaille (Espoir du Boscaille –  Zorina du Boscaille: linjaus:Juan).

Espoir du Boscaille = Erk:in veli (Grobber – Caporin tytär:Rolf/Fleure).

Kim du Boscaille(Gabon du Boscaille – Flamme du Boscaille:Cadix/Juan).

Krack du Boscaille(Gabon du Boscaille – Héla du Boscaille:Espoir/Folly)Héla: Hyddron sisiko.

Nik van Nedyerevhof (Linjaus :Meno Cojak:in/Boss:in kautta: Bicoun veli – Gabon:in sisko:Dick2).

Jazz(Tourtel van T’Muizenbos – Van HawaÏ-linjaan: Cartouche/Tipsy).

Larry du Vulcain =  linjaus Cartouche ja Xjellaba, lisäksi Toby2,Tipsy ja Urgo

3 veljestä: Nelton des deux Pottois ”Zorro”/Nardo ”Rocky” (Losh-rekisteri)/T’Bio (NVBK-rekisteri):  i: Naurrits (NVBK mestari Cat.2 ’87), e: Lice vant Muizenbos (i: Snel, e: Hanana (i: Gordon ”Tarzan”)

Quintin des deux Pottois (Match des 2 Pottois – Ouly des 2 Pottois): linjaus 2-3-4-4 Cartouche, lisäksi Toby 2, Tipsy vant Peersbos (=>Flap)

Muutama merkittävä 80/90-luvun lopun ranskalainen jalostuskoira:

Ivan/Itusk des Deux Pottois: (Cartouche – Fury des 2 Pottois), Fury: Dax des 2 pottois-Erika des deus Pottois ) 2-2 linjaus: Vizir du Chriscarol

Judex: i: Kim du Boscaille (Gabon=>Grobber) – Clock du Calvaire aux Acacias (linjaa Xjellaba, Vass, Cartouche, Rusky)

L’Cosaque des 2 Pottois (i: G’vitou (ii: Cartouche) – e: La Douche (Leopol-Faria), 3-3 linjaus Gordon “Tarzan”

Espoir du Boscaille “Micky”, I: Grobber

 

Espoir du Boscaille

Koira nimeltä ”Dax”

80-luvun loppupuolella eräs ranskalainen harrastaja (GC) vei kotiinsa ”Daxin”, 5-viikkoisen pennun, (huom. Ranskan ring ’93 finalistin ”Dylickin” veli) joka osoitti jo nuorena poikkeuksellisia työskentelyominaisuuksia. Eräänä päivänä omistajan ollessa poissa, koira katosi. Uuden ”omistajan” ongelma oli että sillä oli rinnassa tuntomerkki, iso valkoinen ”risti”, minkä vuoksi se pidettiin koko nuoruusikänsä ajan piilossa. Niihin aikoihin GC otti uuden pennun, jota rupesi kouluttamaan ringiin, mutta hän ei unohatanut Daxia koskaan.

Myöhemmin kilpaillessaan GC törmäsi koiraan, joka myöskin kilpaili ja jolla oli epätavallisen värinen ”etumus” . Sen ohjaaja ei kuitenkaan suostunut esittelemään koiraansa, sanoen sen olevan vihainen. GC oli epäluuloinen, koska koira muistutti kovasti Daxia. Tämän koiran nimi oli Elgos du Chemin des Plaines… eräänä kilpailupäivänä GC kuuli totuuden Elgosin lähipiiriin kuuluvilta henkilöiltä. Pian kuitenkin Elgos oli myyty uudelle omistajalleen Luc Vansteenbruggelle, kennel ”des deus Pottois” jolla siitä tuli jalostuskoira ja moninkertainen Mondioring MM-kilpailuosanottaja, mm. 2 kertaa MM-hopeata.

Elgos:

i: Atos (ii: Gbibber, ei: Phara de l’attaman, iii: Cartouche, eii: Loff de l’attaman)
e: Barbie (ei: Vargas de la Fontaine du Bois, ee: Anisette, eei: Vargas dela Fontaine du bois)

Esimerkkinä jälkeläisistä Stoned van de Duvetorre:  kasvattaja J. Weckhuyzen saavutti positiivisen lopputuloksen yhdistämällä Elgosin narttuun joka oli erittäin ahtaasti linjattu Cartoucheen. Lisäksi sen takana tuli Gaillard du Boscaille, i: Espoir du Boscaille, ii: Grobber, ie: Zorina du Boscaille (linjattu Juaniin).

Koiraa ostaessaan LV kiinnitti huomiota seuraaviin seikkoihin:
Koiran potentiaaliset ominaisuudet: hypyt, otteen laatu, hankinnan tulokset
Koiran geneettiset realiteetit: Gbibber + linjattuina Flap/Rusky

x x x

Tekstissä esiintyvät sukulaisuus ym. -viittaukset perustuvat epävirallisiin tietoihin, eikä kirjoittaja ota vastuuta niitden paikkansapitävyydestä.

Lähteet:
M. Cavaillen kirjoitukset
P de Wailly/A. Varlet: Les Bergers Belges
Jürgen Rixen: Der Gebrauchshund/”Schau Dir die Ergebnisse der Malis in den letzten 2 Jahren bei der FCI-WM an”
Anne Weitz-Heeland/ Geschichte des Malinois

Huom. tekstiä ei saa lainata ilman  kirjoittajan lupaa!

 

Kasvatuksesta

Ajatuksia malinoiskasvatuksesta – Saksan malinoisklubin DMC:n puheenjohtajan Peter Engelin haastattelu.

Teksti: Jürgen Rixen

Käännös: Hanna Tynninen ja Timo Uusiheimo

Käännös artikkelista ”Schau Dir die Ergebnisse der Malis in den letzten 2 Jahren bei der FCI-WM an” (Ilmestynyt lehdessä ”Der Gebrauchshund” numerossa 1/2002). Kääännös on julkaistu Belgianpaimenkoira-lehdessä 2/2003.

Der Gebrauchshund –lehti (DGH) sai käydä mielenkiintoisen keskustelun Peter Engelin kanssa, joka on Saksan malinoisklubin DMC:n (Der Deutsche Malinois Club) puheenjohtaja. Peter Engel on 45-vuotias juristi, naimisissa, perheessä ei ole lapsia. Hän on kasvattanut käyttölinjaisia malinoiseja vuodesta 1980 kennelnimellä ”von Löwenfels”.

DGH: Miten tulit mukaan koiramaailmaan?

Peter Engel (P.E.): Aivan, kuten monet muutkin lapset. Ensimmäinen koirani oli mäyräkoira, jonka sain kun olin 9-vuotias. Se oli tosin pakko antaa pois, koska siitä oli vanhempieni mielestä niin paljon vaivaa. 16-vuotiaana minulla oli tyttöystävä, jolla oli niinikään myös mäyräkoira. Kerran näimme aivan sattumalta kuvan pitkäkarvaisesta belgianpaimenkoirasta ja päädyimme yhdessä ostamaan sellaisen. Valitettavasti tuo koira ei elänyt kovinkaan pitkään. Seuraavan koiran kanssa, joka oli myös tervueren, aloitin kouluttamisen ja 19-vuotiaana suoritin SchH1:n.

DGH: Miten kaikki sujui siitä eteenpäin?

P.E.:  Tuo koira suoritti SchH1:n arvosanalla SG (erittäin hyvä). Kaverini yhdistyksessä – 70-luvun puolivälin koiraurheilussa kaikki olivat jokseenkin yksimielisiä asioista – olivat sitä mieltä, että nyt täytyisi ryhtyä ”tositoimiin” koulutuksen suhteen. Kyseinen koira oli SchH 1-kokeessa käynyt piilolla kiinni maalimieheen. Mutta koira ei oikein kestänyt kovia otteita koulutuksessa ja menetti työskentelyintonsa. Jätin sen kotikoiraksi ja pitkän aikaa toimin vain maalimiehenä. 1977 ostin ensimmäisen malinoisini. Olin oivaltanut, että pitkäkarvaiset belgianpaimenkoirat eivät soveltuneet kovin hyvin koiraurheiluun, vaan olivat ennemminkin ns. parempia collieita. Oikeastaan olin ajatellut hankkivani suursnautserin, mutta sitten pääsin näkemään Pariisin suuren koiranäyttelyn yhteydessä malinoisien työskentelyä. Muun muassa silloinen Ranskan mestari – myöskin malinois – oli mukana. Olin yllättynyt, että belgianpaimenkoirissa oli yksilöitä, joiden työskentely oli niin korkeatasoista. Tervuni kanssa olin luonnollisestikin kokeillut kaikenlaista. Tuolloin olin usein ranskalaisten ring-klubien vieraana Elsassissa. Erään ranskalaisen tuttavani kautta tutustuin vuonna 1977 maalimieheen, jonka kanssa tuolloinen Ranskan ring-mestari oli harjoitellut. Hän toimi sitten tervulleni maalimiehenä ja kokeili monia keinoja, mutta se oli toivotonta. Tuo koira pystyi SchH 1-tasoon, mutta ei sen pidemmälle. Ystäväni kanssa ajoimme Regis Lebonin luokse (kennel du Boscaille´n omistaja), ja tutustuin hänen maleihinsa. Ystäväni testasi joitakin hänen koiristaan, ja on sanottava, että hänen silloinen jalostusuroksensa oli äärimmäisen kova koira. Otin häneltä saman tien pennun mukaani, kysymättä ensin lupaa vanhemmiltani – kävin tuolloin vielä koulua ja asuin vielä vanhempieni luona. Vanhempani kuitenkin painostivat minut antamaan pennun eräälle ystävälleni. Loppujen lopuksi ostin pari kuukautta myöhemmin samalta kasvattajalta uuden malinoisin. Tämä koira oli viidesti linjattu Leobaroon. Sen isä oli Qu’rack du Bois d’Emblise, joka oli kaksinkertainen maailmannäyttelyn voittaja, mutta oli myös osallistunut Belgian ringin mestaruuskisoihin. Tämä oli siis jo mainitun Leobaron poika, joka oli yksi Leoparin veljistä. En tiennyt tuolloin, että Leobaro oli epätavallisen huonotapainen koira, mutta positiivisella tavalla huonotapainen, ei siis epävarma. Tuloksena oli, että minulla, vasta-alkajalla, oli koira, joka jahtasi kaikkea liikkuvaa. Kaikkien mielestä minun ei olisi kannattanut ryhtyä koiran kouluttamiseen. Kuitenkin onnistuin saavuttamaan yli 290 pistettä SchH 3:sta. Tuo koira ei koskaan saanut alle 97 pistettä suojeluosuudesta. Minulle oli tosin jo melko varhaisessa vaiheessa selvää, että koirani ei ollut jalostusmateriaalia autojen jne. jahtaamisen vuoksi. Sen aggressiivisuus oli synnynnäistä, ja vain harvoin sellaisen luonteenpiirteen kanssa on mahdollista tulla toimeen. Koulutuksen kautta sain sen käytöksen olemaan sosiaalisissa tilanteissa siedettävää, kunhan itse olin lähietäisyydellä. Mutta mitä normaali koiranomistaja tekee tuollaisella koiralla?

DGH: Ollessasi vielä koiraharrastuksesi alkutaipaleella, harkitsitko koskaan vakavasti ottavasi saksanpaimenkoiraa?

P.E.: Aloitin koiraurheilun vuonna 1972, ja tervueren, joka minulla aluksi oli, ei todellakaan ollut hyvä koira. Tuolloin harjoittelin saksanpaimenkoiraihmisten kanssa, ja se ylimielisyys, jota he osoittivat koiraani kohtaan, sai minussa nopeasti aikaan asenteen: mikä tahansa muu rotu, mutta ei saksanpaimenkoiraa! Tuohon aikaan siis toimin vuosikausia maalimiehenä, enkä itse kouluttanut koiraa. Ensimmäinen malini oli todella pienikokoinen, ja kuulin sen johdosta kommentteja kuten ”belgialainen kääpiöpaimenkoira”, ”hyeena” ja ”dingo”. Loppujen lopuksi se huvitti minua, ja käänsin sen vahvuudekseni. Tästä johtuu, että saksanpaimenkoira ei ole valintani.

DGH: Mitä sanot näin jälkikäteen saksanpaimenkoiran ja niiden malien, joita näit vierailuittesi yhteydessä Ranskassa ja Belgiassa, välisistä eroista?

P.E.: Suurimmat erot olivat yksinkertaisesti viettirakenteessa ja temperamentissa. Sen lisäksi malit olivat ketterämpiä ja helpommin käsiteltäviä, sillä se oli kevyempi koira. Yksi merkittävä seikka tuohon aikaan oli myös, että maleja eivät sairaudet, kuten lonkkavika, juuri vaivanneet. Koska treenasin paljon saksanpaimenkoiraihmisten kanssa, tutustuin luonnollisesti rodun ongelmiin. Yksi klubimme parhaita koiria oli saksanpaimenkoira, joka kilpaili 7-8 -vuotiaaksi asti, mutta sairasti pahaa lonkkavikaa. Malinoisilla ei käytännössä oikeastaan ole lonkkavikaa.

DGH: Voitko kertoa jotakin malinoisin historiasta Ranskassa ja Belgiassa?

P.E.: Tiedän malinoisin alkutaipaleesta Ranskassa melkoisestikin, koska tuolloinen ystäväni Charles Sengelin oli ykkösasiantuntija, kun oli puhe kovista malinoiseista. Hänellä oli uros Rusky ja myöhemmin sen poika Vico de Turenfels, ja sen jälkeen Othis du Domaine de Maison Neuve. Esimerkiksi Vicon kanssa hän saavutti Ranskan ringin mestaruuden ja osallistui yhteensä 9 kertaa mestaruuskisoihin. Tuohon aikaan oli saksanpaimenkoira selvästi malinoisia yleisempi koira Ranskassa. Ehkä noin 20-40 % osallistuvista koirista oli maleja.

Monet malit tulivat tuolloin belgialaisen kasvattajan Leon Destailleur’n kautta, joka piti kapakkaa aivan rajan tuntumassa, ja oli treenannut Ranskassa ja kasvattanut koiria belgialaisilla papereilla pääasiassa ranskalaisille. Hänen kennelnimensä oli ”Du Mouscronnais”, koska hän oli kotoisin Mouscronnesta. Pohjois-Ranskassa olevat malit tulivat lähinnä tästä linjasta, Elsassissa taas useat olivat Ruskyn jälkeläisiä.

Elsassiin malinois tuli lähinnä jo aiemmin mainitun Charles Sengelinin kautta. Hän omisti yhden Elsassin ensimmäisistä maleista 60-luvun puolivälissä. Koiran nimi oli Mukaro, se oli syntynyt 1963 ja oli kuuluisan Hab van de Oewas’n poika. Sitä oli koulutettu jo Belgiassa. Minun tietääkseni sillä ei ollut jälkeläisiä, ja Charles oli kiinnostunut hankkimaan uuden koiran. Hän ajoi ystäviensä kanssa läpi koko Belgian, mutta he eivät löytäneet mitään kiinnostavaa. Tämän seurauksena NVBK:n silloinen ja myös nykyinen puheenjohtaja, Jozef Vandenbrouk, lahjoitti Charlesin pojalle pennun nimeltä Rusky. Tämä koira osallistui usein Ranskan mestaruuskisoihin ja siitä tuli käytännöllisesti katsoen elsassilaisten malinoisien kantaisä. Tähän tuli myöhemmin perustumaan myös malinois-kasvatuksen rappeutuminen, sillä ranskalaiset olivat linjanneet jalostuksessa yhdistelmiään hyvin tiukasti Ruskyyn.

Yhteenvetona voidaan todeta, että koirat, jotka näihin aikoihin tulivat Ranskaan ja joita käytettiin myös jalostukseen, olivat joko sattuman kautta tulleet sinne, tai sitten ne olivat “Du Mouscronnais” –koiria.

Sitten oli vielä koira, jonka eräs ranskalainen koiraharrastaja oli hakenut itselleen Belgiasta, mutta hankkiutui siitä eroon, koska ei löytänyt yhteistä säveltä koiran kanssa. Hän myi sen edelleen Pariisiin Francois Lelevier’lle. Koiran nimi oli Xjellaba. Sitä ei käytetty kovin montaa kertaa siitokseen, koska se oli ulkomuodoltaan suorastaan ruma ja sen omistaja ei halunnut, että sitä käytettäisiin paljon. Tyypiltään se oli lähes rotumääritelmän ulkopuolella. Tällä koiralla oli pentue Noaillerie-kennelissä, jonka omisti André Noel. André Noel oli myös tunnettu ranskalainen maalimies, joka sai maalimiestyöskentelyssä aikaiseksi käänteen liikkuvampaan, aktiivisempaan ja kovempaan suuntaan. Hän oli toiminut stuntmanina, joten hänellä oli itsellään hyvät fyysiset edellytykset tähän. Tästä pentueesta syntyi Othar de la Noaillerie, josta tuli nelinkertainen Ranskan mestari ja yksi Ranskan tärkeimmistä koirista.

Mutta kuten sanottu, Ranskan malinoiskasvatus perustui tuolloin lähinnä koiriin, jotka tulivat Ranskaan pikemminkin sattumanvaraisesti kuin että ne olisi varta vasten hankittu sinne jalostuskoiriksi Belgiasta.

Belgian malinoisjalostuksesta puhuttaessa on tarina aloitettava kauempaa. Belgiassa on 5 erilaista yhdistystä, ja vain yksi näistä on FCI:n hyväksymä, nimeltään St. Hubertus. Se oli alun perin metsästyskoiria omistavan aateliston perustama. Heillä oli muihin verrattuna paremmat kontaktit tulla hyväksytyksi FCI:hin. Yhdistyksen jäsenet suosivat metsästysrotuja ja halusivat estää muiden yhdistysten pääsyn FCI:hin. Jo 1900-luvun vaihteessa oli olemassa Belgian Kennelklubi -niminen yhdistys, joka oli St. Hubertusta vanhempi ja isompi. Sen oli määrä yhdistyä myöhemmin St. Hubertuksen kanssa, mutta St. Hubertus ei suostunut hyväksymään Kennelklubiin rekisteröityjen koirien papereita, joten yhdistyminen ei totetutunutkaan, vaan yhdistykset ovat kehittyneet rinnakkain.

Belgian Kennelklubi oli aiemmin vahvasti mukana koiraurheilussa, ja Ranskan ringin koemuoto pohjautuikin aluksi voimakkaasti Belgian Kennelklubin koemuotoon. Vuonna 1962 tapahtui FCI:n hyväksymän yhdistyksen St. Hubertuksen järjestämissä mestaruuskisoissa skandaali, kun erään flaamilaisen omistama koira ei saanutkaan aivan sellaisia pisteitä kuin mitä se flaamilaisten mielestä olisi ansainnut. Maalimies seisoi teltan suojassa kentän ulkopuolella, mistä ei oikeastaan ole säännöissä mainintaa. Edellisen vuoden voittaja, Guilke-niminen koira, ei löytänyt maalimiestä ja sijoittui vasta toiselle sijalle. Tästä seurasi valtava skandaali, syntyi tappeluita, ja tyhjä tuomariteltta ajettiin autolla nurin. Tämän johdosta muutamia hyviä koiraharrastajia erotettiin yhdistyksestä. He perustivat sittemmin NVBK –nimisen yhdistyksen (Nationaal Verbond van Belgische Kynologen).

Edelleen on vielä pieniä paikallisyhdistyksiä, joilla ei ole suurta merkitystä, mutta jotka myöntävät papereita ja ylläpitävät omia kantakirjojaan.

Kaikki nämä tapahtumat ovat ilman muuta merkittävästi haitanneet jalostusta ja koiraurheilua Belgiassa. Taso yhdistyksissä on ollut todella kirjavaa. Kun itse aloitin kasvatuksen, oli St. Hubertuksessa mukana olleista vain kaksi työlinjaisia koiria kasvattavaa kenneliä: “Deux Pottois”, joka aloitti kasvatuksen hieman minua aiemmin, ja vanhempi kenneli “du Boscaille”, jonka omisti Regis Lebon. Tämä tarkoitti sitä, että jos halusi nähdä koiria, piti ajaa NVBK:lle ja selvittää, mitä koiria muilla yhdistyksillä oli näistä linjoista. Xjellaba, joka oli merkittävä koira Ranskan malinoisjalostuksessa poikansa Othar de la Noaillerien kautta, oli peräisin eräästä NVBK-linjasta. Ruskylla oli St. Hubertuksen myöntämät paperit, mutta se oli peräisin niiden kasvattajien linjoista, jotka olivat mukana perustamassa vuosina 1962 –1963 NVBK:ta.

DGH: Millaisia nämä koirat olivat luonteeltaan?

P.E.: Se on mielenkiintoinen kysymys. Ranskassa, lähinnä pohjoisessa, oli paljon koiria, jotka olivat vietikkäitä ja omasivat tiettyä aggressiota. Se tosin johtui usein epävarmuudesta, mutta oli kanavoitavissa viettiin. Oli lähes säännönmukaista, että ranskalaisilla koirilla oli matala ärsykekynnys – kuten alkuun meidänkin koirillamme Saksassa. Aluksihan mekin kasvatimme ranskalaisilla koirilla. Ruskyn linjan edustamat koirat olivat toisenlaisia, enemmänkin vakavia koiria, ja esimerkiksi Vico Turenfelsiä pidettiin aikanaan yhtenä Ranskan kovaluontoisimmista koirista. Vastakohtana tälle olivat monet Ranskassa koulutetut koirat kovuudeltaan vain keskitason koiria, mutta loistavasti rakennettuja. Ranskalaisten maalimiesten tasoa ei tule aliarvioida. He pystyvät rakentamaan keskinkertaisen koiran niin taitavasti, että se kykenee selviytymään Ranskan mestaruuskilpailujen kuormituksesta. Tähän on vielä syytä lisätä, että mestaruuskilpailut olivat aiemmin usein vaativampia kuin nykyisin, koska ne olivat fyysisesti rasittavampia. Syy tähän on seuraavanlainen: kun malit yleistyivät Ranskassa, huolehtivat toimikuntien johtopaikoilla istuvat saksanpaimenkoiraihmiset siitä, että vaatimuksia kiristettiin. Tämän seurauksena lensivät kuitenkin saksanpaimenkoirat ulos kokeista. Tosiasiassa he siis tasoittivat maleille tietä. Ja ennenkuin saksanpaimenkoiraihmiset pystyivät taas muuttamaan käytäntöjä toiseen suuntaan, istuivat menestyneet malinoisharrastajat luonnollisestikin vastaavilla paikoilla valiokunnissa eikä kehitys ollut enää vaihdettavissa toiseen suuntaan.

Nämä koirat kykenivät kanavoimaan konfliktit viettiin, ja pääsivät tätä kautta tasapainoon. Olen seurannut läheltä monen koiran tien pennusta mestaruuskisoihin saakka, ja olen nähnyt koiria, jotka eivät todellakaan olleet hyviä. Mutta nämäkin koirat pääsivät kilpailuareenalle saakka. Kilpailutilanteeseen ja etenkin kilpailumaalimiehen kohtamiseen niitä oli treenattu hyvien maalimiesten avulla.

Kun aloitin kasvattamisen, myin ensimmäisten vuosien aikana n. 70 % pennuista Ranskaan. Näiden Ranskaan myytyjen koirien kanssa oli niiden ohjaajilla usein ongelmia hallittavuuden kanssa. Niiden koirien kanssa, jotka jäivät Saksaan – niiden ohjaajat aloittivat koulutuksen myöhemmin saksalaisten metodien mukaan – , oli osittain jopa ongelmia saada ne ylipäänsä puremaan ja asennoitumaan oikein. Niiden ohjaajat olivat usein alussa pettyneitä, koska seitsemänkuiset pennut käyttäytyivät kuin mitkäkin kovanaamat mutta toisaalta myöskin paineistuivat. Kävi kuitenkin ilmi, että kun koirat aikuistuivat ja kun niiden saalisviettiä oli järkevällä tavalla työstetty, niin niistä tuli tasapainoisia. Saksan mestaruuskisoihin osallistui kasvattamistani maleista ensimmäinen vasta vuonna 1989. Siihen mennessä kasvateistani jo 5 oli saavuttanut Ranskan mestaruuden, 3 Sveitsin mestaruuden ja yksi ranskalaisen ohjaama koira oli voittanut Euroopan mestaruuden. Näiden lisäksi oli vielä joitakin muita IPO:on ja Ringin mestaruuskisoihin osallistuneita. 80-luvun puolivälissä minulla oli eräästä nartusta kolmen eri uroksen kanssa kolme koiraa, jotka olivat 7 ensimmäisen joukossa Ranskan mestaruuskisoissa.

Saksassa minusta ei tuohon aikaan tiennyt kukaan mitään. Mutta se johtui yksinkertaisesti siitä, että Charles oli tuonut mukanaan muutamia hyviä ohjaajia, myös IPOn puolelta. Heidän mukanaan tuli samalla myös sellaisia koiria, joita itse en olisi kelpuuttanut. Nämä koirat siis kuitenkin tuotiin Saksaan, ja tämä osoitti minulle, miten taitavia ranskalaiset maalimiehet ovat ja miten hyvin he osaavat muokata koiraa. Tuolloin minulla oli yhteyksiä Primo Orlandiniin, mieheen, joka oli kolmisenkymmentä kertaa osallistunut Ranskan mestaruuskisoihin. Hän oli vuosina 1957-1960 neljästi voittanut mestaruuden koiransa Karo von Dorlin, “Kingin”, kanssa. Hän pääsi myös yhden beauceronin kanssa finaaliin. Sen jälkeen hän koulutti lähes yksinomaan malinoiseja. Hän sanoi minulle tuolloin, että ranskalaiset malinoisit ovat nuorina herkkiä särkymään kuin lasi. 8 kuukauden ikään mennessä on nuoren koiran heikot kohdat oltava työstettyjä, tai muutoin kaikki on menetetty. Primo Orlandinilla oli mielenkiintoinen mielipide eri roduista: ranskalainen malinois on syntyessään maailmaan kuin valkoinen paperi, jolla ei ole mitään kirjoitusta. Sille pitää ja on mahdollista näyttää kaikki: paperi kirjoitetaan täyteen, ja sitten se on hyvä koira. Saksanpaimenkoiran ja rottweilerin paperilla lukee jo jotakin, ongelmana on kirjoittaa paperi täyteen! Olen nähnyt nuoria maleja, joilla on ollut suuria ongelmia, mutta jotka myöhemmin ovat vahvistuneet ja lopulta ovat olleet täysin vakaita. Näiden koirien henkinen kantti ei enää myöhemmin ollut murrettavissa. Toisaalta oli saksanpaimenkoiria, jotka toimivat 2-vuotiaaksi erinomaisesti, mutta jotka sitten myöhemmin murtuivat täysin. Nämä tapaukset pistävät miettimään, mistä sellainen mahtaa johtua. Minun mielestäni sillä on suuresti tekemistä älykkyyden, oppimiskyvyn ja stressinsietokyvyn kanssa. Monet saksanpaimenkoirat eivät ajan myötä pysty käsittelemään koulutuksesta ja maalimiehestä peräisin olevaa stressiä, kun taas alkuperäisen tyyppinen malinois kehittää stressin kautta viettiä. Sitä paitsi malin ollessa hitaasti kypsyvä koira, on sitä mahdollista lujittaa työskentelyn kautta. Kovuutta on täysin mahdollista harjoittaa nuoren malinoisin kanssa. Hyvä esimerkki tästä on G’Bibber, varsin tunnettu koira, joka ei nuorempana ollut erityisen kova luonteeltaan. 2-vuotiaana se vaikutti aivan eri koiralta. Ei siis tule aliarvioida sitä, miten paljon malia voi muokata. Sen suhteen monien ranskalaisten taidot hipovat täydellisyyttä. Ranskalaisten ring-koulutus perustuu minusta ilman muuta hyvään maalimieheen, jota ilman Ranskassa on mahdotonta saavuttaa mitään.

Belgiassa tarvitaan parempaa koiramateriaalia, maalimiehen merkitys on toissijaisempi. Belgiassa maalimies ei juuri liiku, ja hänen liikkeensä ovat kaavamaisempia. Näin hän ei myöskään anna viettiärsykkeitä, joten aktiivisuuden täytyy tulla koirasta itsestään. Belgian ringissä koiran hermoihin kohdistuva kuormitus tapahtuu suurimmaksi osaksi ennen purua ja koiran ollessa maalimiehen läheisyydessä. Tämä täytyy koiran hallita hyvin ja sitä tulee tietenkin harjoitella kovasti. Mutta edellytykset sille, että koira pystyy hyvään suoritukseen, ovat synnynnäisiä. Jos näitä edellytyksiä ei koirasta löydy, ei edes paras mahdollinen treenaaminen tuota tulosta. On valtava haaste koiran ohjaajalle saada viritettyä koira oikeaan henkiseen tasapainoon koepäiväksi, sillä kun tuomari onkin taas kerran keksinyt kokeeseen jotakin uutta, tulee  koiran laadun ja hyvän treenaamisen tuloksena saavutetun työskentelyvarmuuden näkyä koirasta yllättävissäkin koetilanteissa. Minusta Belgian ring on oikein ymmärrettynä luovin mahdollinen koemuoto, johon koiran voi kouluttaa ja jossa on myös mahdollisuus nähdä koiran laatu.

Kuitenkaan Belgiassa ei vielä tänä päivänäkään ole minkäänlaisia jalostusvaatimuksia. Voimmekin kysyä, miksi belgianpaimenkoirat ovat päässeet huipulle jokaisessa Euroopan maassa, vaikka koesäännöt ovat hyvinkin erilaisia.

Perinteisesti malinoisien kasvatus perustui käyttöominaisuuksien vaalimiseen, pelkkiä kauneuskriteerein kasvattavia oli vain muutamia. Tämän seikan lisäksi oli yleistä, että koiraa Belgiassa koulutettiin ensimmäiset 2 vuotta, sitten vuoden verran tehtiin ringin 3-luokkaa, eli alinta tasoa. Kun oli osallistunut tiettyyn määrään kisoja ja saavuttanut tietyn pistemäärän, sai seuraavana vuonna osallistua ringin 2-luokan kokeisiin, ja taas vuoden päästä 1-luokan kokeisiin. Koira oli siis mestaruuskisoihin osallistuessaan jo viisivuotias, ja etenkin aiemmin sitä alettiin vasta tuolloin käyttää siitokseen. Belgialaiset eivät myöskään kovinkaan paljon lenkkeilytä koiriaan tai muuten harjoita niiden fyysistä kestävyyttä. Helmikuussa koulutuskentällä tai kokeissa näkee koiria, jotka eivät selviä  ringissä käytetyltä pystyesteestä, koska ne ovat täysin voimattomia. Vasta muun harjoittelun myötä ne saavat fyysistä kuntoa, ja elokuun mestaruuskisoihin mennessä ne ovat huippukunnossa. Niinpä koirat aiemmin joutuivat esimerkiksi heti alkuvuodesta täysin treenaamattomina hyppäämään jopa 2,5 metrin korkuisia esteitä. Nykyisinhän pystyeste ei enää ole niin korkea. Jos koiralla oli jotakin vikaa luustossa, merkitsi se varhaista loppua koe- ja siitosuralle. Tämä epäsuora jalostusvalinta on mielestäni johtanut siihen, että tämä rotu vielä nykyisinkin on niin tervelonkkaista. Tämän kaiken lisäksi Belgian ring vaatii ominaisuuksia, jotka ovat edesauttaneet malinoisia muissakin maissa palveluskoirien eturiviin. Esimerkiksi 1900-luvun alusta on alettu arvostelemaan puruotetta – sen tulisi olla täyden suun rauhallinen ote. Kun maalimies on melko liikkumaton, täytyy koiralla itsellään olla aloitekykyä. Sen täytyy kyetä saavuttamaan viettitaso itsenäisesti ja myös pitää se. Se merkitsee käytännössä, että koira puree kiinni hihaan, maalimies ei juurikaan taistele vastaan, ja koiran täytyy itse olla aktiivinen. Se ei saa reagoida mihinkään ylimääräiseen, mutta sen täytyy osata toimia. Se, että tämäntyyppiset koirat tulivat valikoiduiksi jalostukseen, on auttanut meitä kaikkia. Sen takia haluankin muistuttaa yhä uudelleen, että näitä vanhastaan vaalittuja ominaisuuksia ei tule jättää huomiotta jalostuksessa.

Ikävä kyllä nykyisin on tällainen universaali, monissa maissa käyttöön kelpaava koira suorastaan harvinaisuus. Useissa maissa on ryhdytty kasvattamaan omiin tarpeisiin sopivaa “spesialistia”, jolla usein ei ole rodun alkuperäisiä ominaisuuksia, vaan se on ns. käyttökoiraristeytys, jossa koira on risteytetty rotuun kuulumattoman yksilön kanssa.

DGH: Mainitsit jo aiemmin G’Bibberin, jota käytettiin Saksassa paljon jalostukseen. Voisitko kertoa meille enemmän tästä koirasta?

P.E.: Olen tuntenut G’Bibberin siitä saakka, kun se oli vielä nuori koira. 2-vuotiaana se siirtyi Luc van Steenbruggelle (kasvattaa kennelnimellä Deux Pottois). Tätä aiemmin koiran kasvattaja oli kilpaillut sen kanssa NVBK:n kokeissa. Van Steenbrugge halusi kuulla mielipiteeni koirasta, joten ajoin hänen luokseen, koska halusin myös nähdä G’Bibberin isän, nimeltään Cartouche. Se oli yksi NVBK:n kuuluisampia koiria tuolloin. Sanoin Van Steenbruggelle, että mielestäni G’Bibber oli yksi parhaimmista nuorista koirista, mitä koskaan olin nähnyt. Belgian ringiin – ei suojelukokeisiin. Erityisesti Cartouche ei ollut räiskyvän temperamenttinen, vaan ennemminkin raskas, pitkärunkoinen ja rauhallinen koira. Jos sen turkki olisi värjätty, olisi se hyvin mennyt saksanpaimenkoirasta. Se oli todella karkeatekoinen malinois, jolla oli voimakas pää. Myöskään G’Bibber ei ollut ulkonäöllisesti kovinkaan tyypillinen malinois. Sillä oli jyrkästi kulmautunut takaosa ja pitkä notkoselkä. Mutta sillä oli mahtava otekäyttäytyminen. Sellaista otetta en ole sittemmin nähnyt millään muulla koiralla. Siinä se erosi myös isästään. Cartouche puri kovaa ja täyden suun otteella, mutta G’Bibberin purressa  maalimiehelle tuli tunne, että se olisi halunnut myös nielaista saaliinsa. Nuorena koirana G’Bibber oli myös temperamentikkaampi kuin isänsä. G’Bibberillä oli ominaisuuksia, jotka merkitsivät minulle paljon. Ensimmäisen omistajansa kanssa G’Bibber saavutti oikeuden osallistua NVBK:n mestaruuskilpailuihin, mutta se rekisteröitiin sitten melko suuresta summasta rahaa St. Hubertuksen rekisteriin. Tuo koira oli niin tunnettu, että se hyväksyttiin jalostukseen ilman tietoa vanhemmista, vaikka sillä siis olikin NVBK-sukutaulu. G’Bibberin puutteksi voidaan katsoa se, että siltä puuttui räjähtävyyttä. Jos maalimies seisoo pöydällä, tulee malinoisin mielestäni ponnahtaa jo viisi metriä ennen pöytää ilmaan ja pyyhkäistä maalimies mukanaan alas. Mutta G’Bibber juoksi maalimiehen luokse, hypähti ylöspäin ja puri maalimiestä jalkaan. Syöksyminen maalimiestä päin ei ollut sille ominaista. Mielenkiintoista on, että tämä ominaisuus on myös nähtävissä vielä nykyisinkin monissa sen jälkeläisissä. Niillä on ongelmia hypätä maalimiestä päin. Ne tulevat maalimieheen yleensä alhaalta päin, ja vaikuttaa, että ne ottaisivat oikeastaan mieluummin kiinni jalasta. Koirilla näyttää olevan jo synnynnäisiä taipumuksia kohdistaa puruote tiettyyn kohtaan maalimiestä ja ottaa tässä tietyssä kohdassa hyvä ote. Tämä on Belgiassa suuri keskustelua herättävä aihe, ja jokainen koiraurheilua harrastava tarkastelee nuorta koiraansa tämän suhteen: pitäisikö sen purra jalkaan vai käsivarteen? Mutta palatkaamme takaisin G’Bibberiin. Se lukeutuu 5 parhaaseen malinoisiin, jotka olen koskaan nähnyt. Se ei turhaan voittanut vuonna 1987 Belgian mestaruuskilpailua.

DGH: Millaiset olivat DMC:n alkuajat?

P.E.: DMC perustettiin vuonna 1984. Olen jo kertonutkin, että myin ensimmäiset kasvattini pääasiassa Ranskaan. Nopeasti kuitenkin huomasin, että ei riittänyt, että kasvatti hyviä koiria. Yritin saada hyviä koiraharrastajia Saksassa kiinnostumaan rodusta, jotta siitä tulisi tunnetumpi maassamme. Yksi näistä ensimmäisistä harrastajista oli Manfred Motz. Lähdimme yhdessä koiranhakureissulle ja toimme mukanamme Gayal des Deux Pottois’n. Se ei ollut alkuun mikään helppo koira. Sillä oli ongelmia ympäristöön suhtautumisen kanssa. Toki oli nähtävissä, että sillä oli varmasti erinomaisiakin ominaisuuksia, mutta kun se näki ensimmäistä kertaa elämässään lehmän, luhistui sen koko maailma. Tällaista tapahtui vain kerran – pari, ja se johtui tietenkin siitä, että aiemmin se ei ollut nähnyt yhtikäs mitään. Se oli kasvanut täysin eristyksissä. Gayalilla oli valtava taistelutahto ja mahtava suojeluosuus. Manfred joutui kyllä tekemään töitä koiran kanssa, mutta selvisi sen koulutuksesta varsin hyvin, vaikka hän alkuun yritti kouluttaa Gayalia kuten saksanpaimenkoiraa yleensä koulutetaan– hänellä oli aikaisemmin ollut mielestäni parhaimpiin näkemiini saksanpaimenkoiriin lukeutuva koira, Cay von den jungen Hansen. Sillä oli valitettavasti lonkkavika eikä sitä käytetty jalostukseen.

Tuon ajan tyypilliset hyvät saksanpaimenkoirat omasivat kyllä lahjakkuutta suojelutyöhön, mutta tottelevaisuuden kanssa piti tehdä työtä. Manfred yritti sen mukaisesti kouluttaa Gayalia, liikkuen runsaasti koiran ympärillä, ja yritti motivoida sitä. Tuloksena oli koulutuksen alkutaipaleella koira, joka koko ajan haukkui seuratessaan ohjaajansa vierellä. Koiran viettitaso oli yksinkertaisesti saatu nousemaan liian korkealle. Kuitenkin Manfred saavutti tällä koiralla Saksan mestaruuden. Toiseksi samoissa kisoissa tuli koirallaan Duc belgialainen Eurold Morrhaye, joka sotilasammattinsa vuoksi asui Saksassa.

Vähän aiemmin olin tuonut kaksi pentua Belgiasta. Toisen niistä pidin itselläni ja toisen myin eteenpäin. Eteenpäin myymäni pentu tuli välikäsien kautta Wolfgang Warzawalle. Tuo koira oli järjestyksessä toinen malinois, joka osallistui Saksan mestaruuskisoihin.

DGH: Nyt elämme vuotta 2002. Onko malinois rotuna muuttunut noista ajoista?

  1. E.: Malinoisit ovat muuttuneet todella paljon noista ajoista. Itse näen muutoksen luonnetestituomarin näkövinkkelistä. Alussahan malinoisimme olivat ranskalaistyyppisiä, jokseekin matalan ärsykekynnyksen omaavia koiria. Eivät sieltä kovimmasta päästä, mutta toisaalta hyvän viettirakenteen kautta niiden kovuutta voitiin kasvattaa koulutuksen avulla.

Tuohon aikaan meillä oli jalostustarkastuksessa (Zuchttauglichkeitsprüfung, ZTP) testiosio, jossa koiraa uhataan sen ollessa yksin kytkettynä. Koirat laitettiin hihnasta kiinni jonnekin, ja kun niitä uhattiin, nostivat koirat karvat pystyyn, perääntyivät ja ampuivat jälleen eteenpäin. Vuosien varrella on yritetty jalostuksella poistaa tämänlaatuisia hermorakenteen puutteita. Koloss des Deux Pottois’lla ja muilla koirilla tästä samasta linjasta on korjattu asiaa.

On myös linja, jonka yksilöt edustavat pikemminkin ns. keltaista saksanpaimenkoiraa. Käytän mielelläni tätä termiä, selventääkseni sitä tosiseikkaa, että rotumme jalostuksessa liikutaan osittain myös rodun ulkopuolella. Alkuaikojen koirilla oli –myös heikkoudet mukaan lukien – enemmän yhteistä malinoisin kanssa kuin monilla yksilöillä nykypäivänä. Vaikka näillä koirilla oli ongelmia, olivat ne kuitenkin työstettävissä. Ne pystyivät kehittämään konflikteista viettiä ja edistyivät tällä tavoin. Nykyisin näkee paljon koiria, joilta stressitilanteissa loppuu vietti: ne haluavat tilanteesta pois. Tätä kayttäytymistapaa näkee usein saksanpaimenkoirilla.

Malinoisin alkuperäistä hyvää luonneominaisuutta  – eli vietin kasvattamista stressin ja konfliktien kautta – esiintyy melko harvassa nykyään. Päätavoitteena jalostuksessa tulisikin pitää taistelua tätä kehitystä vastaan. Tyyppiesimerkki tällaisesta koirasta, jollaisia meillä aiemmin oli enemmän, on Gero von der bösen Buben. Tämän tyyppisiä koiria tarvitsisimme nykyisin lisää.

Jalostuksessa mennään usein ääripäästä toiseen ajan myötä. Tavoitteena olisikin ohjata jalostusta niin, että heiluriliike puolelta toiselle hidastuisi ja heikentyisi, ja pitäydyttäisiin lähempänä keskitietä. Minä – kuten muutkin DMC:n vastuuhenkilöt – olen sitä mieltä, että ei ole mahdollista, että jalostus voisi perustua vain ihanteellisen linjan yksilöiden varaan. Jalostuksessa liikutaan aina sinikäyrän mukaisesti ihannelinjan ympärillä. Vaikka poikkeama linjan molemmin puolin pitäisi saada yhä pienemmäksi, on silti tärkeää säilyttää tietty geneettinen rikkaus rodussamme. Täysin yhdenmukainen tyyppi aiheuttaa ennemmin tai myöhemmin ongelmia. Tämän olemme jo huomanneet, sillä malinois on suuressa määrin sisäsiitetty rotu. Tällä tosiseikalle ei voi mitään, mutta nyt on tärkeää olla valppaana ongelmien suhteen.

Sisäsiitoskaan ei onnistu millä tahansa verilinjalla. Omistin aiemmin koiran nimeltä Erika des Deux Pottois. Se oli tulos todella tiukasta “Du Mouscronnais” -linjaan perustuvasta sisäsiitoksesta, jota oli jatkettu 7 sukupolven ajan. Otin linjaa edustavan nartun täysin tietoisena tästä asiasta, koska pidin kyseistä linjaa parhaana mahdollisena. Näillä koirilla oli juuri sellainen viettirakenne, josta meillä Saksassa oli puute. Erika des Deux Pottois oli melko pienikokoinen. Voimakkaan sisäsiitoksen tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi vajavaisuudet koossa, elinvoimaisuudessa ja hedelmällisyydessä. Erikan kohdalla vain koon puute oli merkki sisäsiitoksesta, elinvoimaisuutta siltä ei puuttunut. Viimeistä kohtalokasta askelta sisäsiitoksen suhteen ei siis vielä ollut otettu. Tämä linja kesti sisäsiitosta melkoisen hyvin.

Jalostustyömme on aina tullut palkituksi tulosten kautta. Tulosten saavuttaminen oli mahdollista, koska tämä luonteeltaan rauhallisempi malinois miellytti myös monia saksanpaimenkoiraihmisiä. Aivan alkuperäiset malinoisit ovat koiria, jotka ovat oikeastaan monien koiraharrastajien painajaisia:  niiden moottori käy 24 tuntia vuorokaudessa. Tottakai koirien moottori on sammutettavissa, mutta ne ovat kuitenkin aina aktivoitavissa, ja jokainen pakote lisää viettiä. Tällaista koiraa koulutettaessa on joka päivä keksittävä uusia keinoja pitääkseen koiran hallinnassa. Tämän tyyppinen koira ei ole aivan yksinkertainen koulutettava. Tulevaisuuden haaste DMC:lle on kasvattaa näiden alkuperäisentyyppisten malinoisien osuutta jalostuksessa.

DGH: Pitääkö DMC:n nuorille koirille suunnattua luonnetestiä (Wesensprüfung) muuttaa tavoitteen mukaiseksi?

P.E.: Nykypäivän kaltainen nuorten koirien luonnetesti on juuri tämän seikan takia otettu käyttöön. Se on vastaus sille oivallukselle, että koiran tulisi kehittää konfliktin kautta viettiä. Esimerkiksi DMC:n luonnetestin leikkimisosio testaa juuri tätä: osioon on haettu aivan tietoisesti tilanteita, jotka oikeastaan latistavat koiran viettiä. Seuraamme koiraa, miten se reagoi tilanteeseen. Ehkä yksi koira kymmenestä kehittää konfliktista viettiä. Tottakai on myös selvää, että jotkut harjoittelevat luonnetestiä varten. Mutta niin on tarkoitus tehdäkin, sillä tämän rotuisia nuoria koiria on totutettava paljon eri asioihin. Luonnetestissä on paljon sellaista, mikä toistuu samanlaisena joka testitilanteessa. Tällä tavoin me ikään kuin pakotamme ihmiset puuhastelemaan paljon nuorten koiriensa kanssa. Toisaalta luonnetestissä on tottakai asioita, jotka vaihtelevat testistä toiseen, joten niitä on erittäin hankalaa harjoitella etukäteen, tai ne ovat harjoiteltavissa vain summittaisesti siihen suuntaan. Näin me yritämme saada tietoa koirasta. Luonnetestin merkitystä ei tule kuitenkaan yliarvioida. Luonnetesti ei mittaa käyttökoiraominaisuuksia, vaan ennemminkin koiran perusolemusta. Kun luin Der Gebrauchshund –lehdestä Knut Fuchsin uskovan, että luonnetesti antaa osviittaa koiran menestymisestä Körungissa (käyttökoiraominaisuuksia mittaava jalostustarkastus), haluan sanoa vastineeksi, että on tapahtunut ajatteluvirhe. Nämä kaksi testiä ovat erillisiä, Körung auttaa arvioimaan koiran käyttökoiraominaisuuksia, ja luonnetesti arvioi koiran perusluonnetta, sosiaalisuutta, viettirakennetta jne. On täysin mahdollista, että sama koira menestyy luonnetestissä hyvin, mutta Körungissa huonosti.

Kuten jo sanottu, haluamme toisaalta saada ihmiset tekemään töitä nuoren koiransa kanssa, ja toisaalta koirat, joista ei perusolemuksensa tai epäsosiaalisuutensa vuoksi ole mihinkään, karsiutuvat jo tämän nuorten koirien luonnetestin perusteella varsinaisesta jalostustarkastuksesta pois. Nuorten koirien luonnetesti toimii ikäänkuin esitestinä jalostustarkastukselle. Tästä johtuen luonnetestissä koira on vielä nuori, ja sitä voidaan tarkastella sellaisenaan, hyvin vähän koulutettuna. Sillä löytyy ihmisiä, jotka työstävät koiraa niin, että kun koira vanhempana jalostustarkastetaan, on sen synnynnäistä luonnetta vaikea saada selville. Meillä on toki paljon kokemusta ja muuntelemme koetta siten, että pystymme aina saamaan tarpeeksi selville koiran luonteesta. Mutta ei pidä aliarvioida, mitä malin kanssa on voitu saada aikaiseksi siihen hetkeen mennessä, kun se tuodaan jalostustarkastukseen.

DGH: Luonnetesti ei siis suosi tyypiltään rauhallisempaa koiraa?

P.E.: Ei, päinvastoin. Yritämme pisteytysjärjestelmämme avulla kuvata luonteenpiirteen voimakkuutta. Keskeistä testissä on taistelutahdon testaus. Toiveidemme mukainen koira on vahvaviettinen koira. Tämä on syynä siihen, miksi luonnetestiä on muutettu. Aiemmin taistelutahdolla oli toisarvoinen merkitys testissä. Nykyään taas koira, jolla ei ole kovinkaan paljon viettiä, ei tule saamaan hyviä pisteitä. Mutta se voi silti läpäistä luonnetestin. On olemassa paljon hyviä malinoiseja, esimerkiksi G’Bibber ja sen isä, jotka eivät ylipäänsä innostuneet taistelemisesta. Näillä koirilla motivaation lähde oli toinen. Ei ollut kyse puhtaasti taistelusta tai puolustamisesta, vaan jostakin välimuodosta. Tällaista ominaisuutta esiintyy maleilla. Niistä on hauska kamppailla! Ranskalaiset ja belgialaiset ovat jo vuosia sitten huomanneet, että jako saalis- ja puolustusviettiin, kuten on pääteltävissä tri Raiserin kirjan ja ensimmäisen videon perusteella, ei oikein pidä paikkaansa rotumme kohdalla.

Minua miellyttävät koirat nauttivat yksinkertaisesti kamppailusta maalimiehen kanssa sinällään. Esimerkkinä tästä on omistamani koira Oscar (Oscar von Löwenfels, käänt. huom.): se esiintyy lähes jokaisen saksalaisen malinoisin sukutaulussa, tämän päivän menestyksekkäimmät koirat on linjattu siihen. Oscar oli koira, jolla ei oikeastaan juurikaan ollut puolustusviettiä. Jos meni sen häkin luokse, saattoi aluksi kuvitella, että häkissä on varsinainen peto. Mutta kun se päästettiin ulos häkistä, oli se ilahtunut vieraistaan. Saalisviettiä sillä oli loputtomiin, oikeastaan koulutustarpeisiin liiaksikin. Pallon pitäminen takin alla piilossa tottelevaisuutta harjoiteltaessa oli lähes mahdotonta. Koira ei pystynyt enää keskittymään ja yritti repiä takkia päältä. Toisaalta sen toiminta suojeluosiossa sai monet ajattelemaan, että se vihaa maalimiestä. Oscar halusi kaataa jokaisen maalimiehen maahan. Koira muutti tekniikkaansa aina maalimiehen mukaisesti, päämääränään saada maalimies kaatumaan. Vertaan sitä hyvän nyrkkeilijän iskuun. Oscar janosi fyysistä kamppailua. Sitä ei näyttänyt haittaavan, vaikka kamppailu olisi tuottanut sille kipua, vaan se piti sitä asiaan kuuluvana. Minulle tuottaa todellisia vaikeuksia saada tämä tosiseikka yhdistetyksi teoreettiseen puoleen. Mutta se on samalla piirre, jota haen maleissa. Olen nähnyt paljon vaivaa ajamalla monien vanhojen kasvattajien luokse, kasvattajien, jotka 20 vuotta sitten olivat jo 90-vuotiaita, mutta jotka 1930- ja 1940-luvulla kasvattivat aktiivisesti. Kun monien vierailujen jälkeen olin kunnolla tutustunut heihin, kuulin heiltä koirista, jotka vastasivat minun ihannettani. Olen täysin vakuuttunut siitä, että nuo koirat kuten Sirol, Stoud, Cabil, Carak, Criquette, joihin he linjasivat yhdistelmiään, olivat hyvin lähellä omaa näkemystäni hyvästä malinoisista. Nämä koirat ovat olleet perustana malinoiskasvatukselle kaikissa maissa.

Valitettavasti monet kasvattajat ovat nykyisin ajautuneet kauas alkuperäisestä malinoisista, ja joka maassa on oma, sille ominainen tyyppi. Luulen kuitenkin, että saksalaiset malinoisit ovat kaikkein lähimpänä alkuperäistä tyyppiä.

DGH: Onko malinois tällä hetkellä muotirotu?

P.E.: Kyllä. Kun aikoinamme perustimme DMC:n, tiesimme, että tällainen vaara on olemassa. Olimmehan jo nähneet kehityksen monissa eri maissa. Malinois oli joitakin vuosia aiemmin yleistynyt Ranskassa, Sveitsissä ja Hollannissa. Se, mitä siitä seurasi, oli jo tähän mennessä nähty. Olimme siis kaikesta tästä tietoisia ja tämän vuoksi kehitimme jalostustarkastuksemmekin. Luulenpa, että jalostustarkastustamme ei voi verrata yhdenkään muun maan jalostusohjelmaan. Jalostustarkastuksemme sisältää useita elementtejä Belgian ringistä: jatkuvasti muunneltavat testiolosuhteet, sekä aloitteellisuuden ja viettirakenteen testaus. Meille oli selvää jo alusta lähtien, että nämä luonteenpiirteet on testattava, jos malinoisin alkuperäiset ominaisuudet halutaan säilyttää. Sillä on selvää, että kun rodusta tulee suosittu, tulee yhdistyksen toimintaan suhteellisen lyhyessä ajassa mukaan ihmisiä, jotka eivät itse asiassa tiedä rodusta juuri mitään. Nämä ihmiset eivät kykene kasvattamaan rotua samalla tavalla kuin henkilö, joka on kasvanut tämän rodun parissa, vaan he pyrkivät kasvattamaan malinoisia samalla tavalla kuin snautseria tai saksanpaimenkoiraa. He yrittävät siirtää kokemuksensa jostain muusta rodusta suoraan malinoisin kasvatukseen. Juuri tästä syystä niitä koiria, joita itse nimitän  ns. keltaisiksi saksanpaimenkoiriksi, suositaan nykyään ja käytetään jalostukseen. Nehän vastaavat näiden ihmisten mielikuvaa hyvästä malinoisista.

Aiemmin kiersimme maailman joka kolkan –itse ajoin Belgian ja Saksan väliä 50 000 km vuodessa – nähdäksemme koiria ja kisoja. Nykyään liian harvat tekevät niin. Ihmisillä ei vain ole tarpeeksi kiinnostusta asiaa kohtaan. He ovat sitä mieltä, että Saksan malinoiskannalla tulee ihan hyvin toimeen. Rotuyhdistyksemme velvollisuutena on yrittää vaikuttaa tätä kehityssuuntaa vastaan. Mikäli perinteet tämän suhteen puuttuvat täysin, tai ihmiset eivät vain tiedä asioista tarpeeksi, pitää meidän korvata nämä puutteellisuudet määräyksillä ja ohjeilla. Tämä on se tyypillinen saksalainen menettelytapa. Mutta loppujen lopuksi se on todennäköisesti ainoa mahdollinen tapa. DMC:n tehtävänä on havaita vallalla oleva kehityssuunta ja tarpeen vaatiessa toimia tätä kehitystä vastaan, jotta alkuperäinen tavoite ei unohtuisi. Viime vuosina tämä on onnistunut varsin hyvin.

Saksassa syntyy 400 malinoispentua joka vuosi. Pentujen lukumäärä ei viime vuosien aikana ole juurikaan kasvanut, vaikka yhdistyksemme koko onkin voimakkaasti kasvanut. Yleensä pentuja syntyy niin paljon, että jokainen halukas saa koiran. Jos pentuja syntyy vähän, mutta kysyntää olisi, hakevat pennunhakijat koiran ulkomailta. He menevät esimerkiksi Hollantiin – jos koiraa halutaan siellä käyttää jalostukseen, riittää, että sillä on rekisterikirja. Luulen, että nykyisin koiran tulee olla myös lonkkakuvattu. Belgiassa ei ole mitään vaatimuksia. Koiraa voidaan käyttää jalostukseen, vaikka sen suusta puuttuisi jopa seitsemän hammasta.

Ranskassa koiran täytyy olla hyväksytty jalostukseen, saada ”confirmiert” -titteli. Se vastaa saksalaisittain arvosanaa SG näyttelystä (erittäin hyvä). Luonteen osalta jalostusyksilöitä ei valikoida.

Nämä ulkomaista alkuperää olevat koirat eivät välttämättä pärjää kovin hyvin luonnetestissämme. Ulkomailta tulee paljon huonoja koiria. Nuo koirat eivät vie meitä eteenpäin jalostuksessa. Jos ulkomailta sen sijaan tulisi meille hyviä koiria, olisi se todella hieno asia. Yhdistyksemme voi jarruttaa tätä kehitystä ainoastaan jalostusvalintaan liittyvien vaatimusten avulla. On selvä, että yhdistyksen johtokunta voi kuitenkin puuttua tähän asiaan aina viiveellä ja vain tiettyyn rajaan saakka.

DGH: Puhuit jo aiemmin siitä, että Belgiassa ei ole minkäänlaisia jalostusvaatimuksia. Kyseessä on kuitenkin malinoisin kotimaa, ja ymmärrän kyllä belgialaisia, kun he ihmettelevät, miksi saksalaisten uskovat, että heidän täytyy yrittää vielä parantaa rotua.

P.E.: Tuo on hyvä huomautus. Belgian tilanteeseen on hyvä tutustua tarkemmin. Tunnen asian paremmin kuin jotkut belgialaiset, jotka nykyisin harrastavat koiraurheilua. Asia on aivan yksinkertaisesti niin, että koiratyyppiä, joka 1970-luvulla oli NVBK:ssa, ei nykyisin enää juurikaan esiinny. Myös Belgiassa on selvästi nähtävissä kehityssuunta keltaiseen saksanpaimenkoiraan. He ovat muinoin käyttäneet jalostukseen koiria, joilla ei ole mitään tekemistä rotumme kanssa, vaan jotka olivat saksanpaimenkoiraristeytyksiä tai sen tyylisiä koiria. Näiden koirien myötä menetettiin hyviä ominaisuuksia.

Isot ongelmat alkoivat siitä, kun ihmisiä valtameren takaa tuli 1980-luvun alkupuolella Eurooppaan ostamaan malinoiseja työkoiriksi. Nämä ihmiset halusivat isoja ja voimakkaita koiria. Ensimmäisenä tähän reagoivat hollantilaiset   jalostuksessaan. Koirista tuli yhä isompia. Hollantilaiset risteyttivät koiriaan tanskandoggien, dobermannien, bouvierien jne. kanssa. Tämä kehityssuunta läikkyi rajan yli Belgian puolelle. Myös NVBK:ssa koirat olivat yhtäkkiä isompikokoisia. Belgiasta löytyy ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet koiria yli 50 vuotta ja jotka pudistelevat päätään tälle kehityssuunnalle sanoen, että näillä koirilla ei ole enää mitään tekemistä heidän kasvattamansa rodun kanssa. Minulle nämä koirat ovat käyttökoiraristeytyksiä, joilla varmaankin on hyvät ominaisuutensa. Mutta kun itse satun olemaan DMC:n puheenjohtaja, haluan tietenkin jalostaa malinoisia. Jos joku esittelee minulle erinomaisen dogin ja dobermannin risteytyksen, sanon vain, että se toki on hieno koira ja sen työskentely miellyttää minua kovasti, mutta en kuitenkaan käyttäisi sitä silti jalostukseen.

Jalostuksen ihanteena tulisi olla alkuperäistyylinen malinois. Aikaisempi malinois oli niin hyvä koira, että se levisi kaikkiin muihin maihin. Nykyaikana eri maiden koiratyypit ovat niin eriytyneitä, että niitä ei välttämättä voi siirtää maasta toiseen: koira, joka tänä päivänä voittaa Belgiassa, ei välttämättä ole hyvä ranskalainen tai saksalainen koira. Ensimmäisten malinoisien – jotka ovat jalostuksemme perusta – kohdalla tilanne oli toinen.

DGH: Tästä syystäkö kielsitte viime vuonna ulkomaisten urosten jalostuskäytön?

P.E.: Asia ei ollut näin. Mukavaa, että saan tällä tavalla tilaisuuden oikaista tämän asian. Etenkin kun ”Der Gebrauchshund” –lehdessä oli mielipidepalstalla Volker Riedelin kirjoitus, jossa asia oli esitetty aivan väärin. Se, mitä kirjoituksessa sanottiin perusteistamme tähän, oli esitetty todella vääristyneellä tavalla. Kyseisen henkilön tulisi vieläpä tietää asia.

Asia meni näin: Meillä on yksi jalostusohjesääntö, aivan kuten muillakin käyttökoirien rotuyhdistyksillä. Vain jalostustarkastetut koirat hyväksytään siitokseen. Jotta kuitenkaan jalostukseen käytettävä kanta ei tulisi liian pieneksi, olemme jo vuosia antaneet jalostustarkastamattomille koirille erityislupia, jotta niitä voidaan käyttää jalostukseen. Hyvää ulkomaista koiraa saatiin käyttää tämän poikkeusluvan ansiosta kahdesti jalostukseen. Vuoden 2001 puolivälissä kävi kuitenkin niin, että sellaisia ulkomaisia koiria, jotka eivät olleet malinoiseja, oli määrä käyttää jalostukseen Saksassa. Alun perin näillä koirilla ei ollut rekisteröintipapereita, mutta yhtäkkiä sellaiset ilmaantuivat niille kuin tyhjästä.

Tämän lisäksi kyseiset kasvattajat eivät aina pitäneet kiinni menettelytavasta, jolla erityislupapaperit hankitaan. He soittivat jalostusvastaavalle vasta astutuksen jälkeen. Niinpä etukäteistietojen tarkistukset mm. siitä, onko koira lonkiltaan terve, mitä kokeita se on suorittanut ja millaisia jälkeläisiä sillä on, olivat mahdottomia tehdä. Jotta saimme tällaiset epävarmuustekijät poistettua, oli luotava yleispätevä ja sitova ohjesääntö jalostukseen. Jalostusvaatimuksista on käytävä selvästi ilmi, millä perusteilla ulkomaiset koirat voidaan hyväksyä meillä jalostukseen. Koirien on vietävä meitä jalostuksessa eteenpäin, ei sen enempää eikä vähempää.

(Toimituksen huomautus: Nyttemmin DMC:llä on jo laatinut uudet jalostusvaatimukset)

DGH: Malinois on rotuna tähän saakka säästynyt suuremmilta terveysongelmilta. Viime aikoina on kuitenkin kuulunut korviimme puheita erilaisista ongelmista, kuten vakavista selkävaivoista ja löysistä korvista.

P.E.: Tällaisten ongelmien kontrolloiminen on ylipäänsä todella suuri haaste. Korvien ja hampaiden suhteen maleilla on ollut ongelmia alusta lähtien. Monien tärkeimpien periyttäjien korvat olivat hieman löysät, tai niillä on ollut hammaspuutoksia. Korvaongelmat olemme saaneet selvästi vähenemään. Nykyisin ehkä joka 20. malinoisilla on hammaspuutoksia tai ongelmia korvien kanssa. Rotumääritelmä tosin hyväksyy tietyt hammaspuutokset. Nämä ovat kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen vähäinen ongelma, jos ajattelee rodun käyttötarkoitusta nykyisin. Käyttökoiralle on aivan sama, puuttuuko siltä yksi hammas, tai jos sillä on lerpattava korva. Suuremman ongelman muodostavat sellaiset periytyvät sairaudet kuten esimerkiksi lonkkavika tai Cauda equina syndrooma (lannerangan alueen epämuodostuma). Tähän päivään mennessä rodullamme ei juurikaan esiinny lonkkavikaa. Koirille, jotka lonkkavian vuoksi vedetään pois jalostuksesta, ei tule tästä sairaudesta terveydellistä haittaa todennäköisesti koko elämänsä aikana – näihin koiriin kuuluu kannastamme ehkä vain yksi  prosentti. Lonkkien suhteen rajoitus on voitu asettaa niin tiukaksi, koska meillä on tarpeeksi paljon lonkiltaan terveitä koiria käytettävissä.

Mutta meillä on eräs toinen ongelma. Kun puhuu ääneen eri koirien jälkeläisiinsä jättämistä perinnöllisistä sairauksista, joutuu nopeasti epäsuosioon. Näin ei tosin ole laita vain malinoisharrastajien joukossa. Ongelmana on eräs jalostukseen paljon käytetty koira, joka on periyttänyt lihaksistoltaan puutteellista takaosaa. Kun yhdistelmiä on linjattu tähän koiraan, on käynyt usein niin, että koirat eivät kykene lainkaan juoksemaan, joten ne on pitänyt lopettaa jo kuusiviikkoisina. Niinpä olemme jo vuosia sitten päättäneet toimenpiteistä voidaksemme estää tällaista. Tämä on myös syynä siihen, miksi haluamme tarkemmin kontrolloida jalostukseen käytettävien ulkomaisten urosten osuutta.

Tämä sairaus oli syy siihen, miksi myin kaikki ne koirani, jotka olivat tämän koiran jälkeläisiä. On kuitenkin todella vaikeaa löytää koiria, joilla ei olisi tätä koiraa suvussaan. Ongelmana on myös se, että tämä koira löytyy monen koiran suvusta, vaikka sitä ei ole sinne merkittykään. Koira oli merkitty rekisteriin ja sitä käytettiin jalostukseen Belgiassa. Paperien mukaan narttu kuitenkin astutettiin aivan eri uroksella, jolla oli sukutaulu. Tästä tuloksena on se, että monien kasvattajien on vaikea uskoa, kun yritämme selittää heille, että jalostukseen käytettävän yksilön takaa löytyy tämä koira, ja että tällainen vaara on olemassa tässä yhdistelmässä. Tämän pohjalta olemme tehneet sopimusluonnoksen, jota käytämme kasvattajien kanssa. Siinä kasvattaja myöntää allekirjoituksellaan, että hän on tietoinen riskeistä, joita kyseisessä yhdistelmässä on, ja myös on vastuussa niistä.

Vielä kymmenen vuotta sitten tällaista ei tapahtunut. Tästä näkee, miten nopeasti asiat vyöryvät eteenpäin, kun jollain on otsaa tehdä tällaista. Koiran omistaja oli jo kahdeksan vuotta sitten tietoinen tästä ongelmasta.

DGH: Esiintyykö malinoisilla Cauda equina-syndroomaa?

P.E.: Tästä sairaudesta tiedän vähän, sillä sitä ei malinoisilla ole juuri lainkaan. Se näyttää vaivaavan vain saksanpaimenkoiratyyppisiä malinoiseja – näitä ns. keltaisia saksanpaimenkoiria. Mutta varmoja tapauksia en juuri tiedä. Olen kuullut näistä tapauksista vain muunrotuisten koirien omistajilta. Sama koskee myös eturaajojen dysplasiaa ja spondyloosia.

Niiltä koirilta, jotka hyökkäävät suojeluosassa äärimmäisen kovaa maalimiestä päin, on joskus lähtenyt selkärangasta palasia irti. Mutta näissä tapauksissa on kyse mekaanisista loukkaantumisista, niillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että rotumme on varsin terve – muutoin ei näin tiukkaa sisäsiitosta olisi edes mahdollista harjoittaa.

Ehkä olen hiukan uhkarohkea, mutta kun tuli aika käyttää Oscar-koiraani jalostukseen – se oli mielestäni tuohon aikaan paras koira, jonka tiesin – halusin tietää, kannattaisiko siihen linjata yhdistelmä. Tuosta syystä astutin Oscarin tyttären isällään ja seurasin kiinnostuneena, mitä siitä tulisi. Lukuunottamatta vielä mielestäni normaaliuden rajoissa olevia yhtä löysää korvaa ja hammaspuutoksia ei esiin tullut mitään negatiivista.

DGH: Miten näet yleisen poliittisen  ilmapiirin koiraurheilua kohtaan vaikuttavan kehitykseen? Onko meillä vielä 50 vuoden päästä SchH-kokeita?

P.E.: Ei, en usko. Kehityksen suunnan olemme nähneet taistelukoira-keskustelun myötä. Tätä keskusteluahan ei alun alkaenkaan käyty järkevin, ymmärrettävin perusteluin, vaan täysin tunteiden pohjalta. Keskustelua johtivat ihmiset, jotka eivät ole koiraharrastajia. Meidän koiraharrastajien asioista siis päättävät ihmiset, jotka eivät halua olla juurikaan tekemisissä kanssamme tai sitten näkevät koiran pelkkänä lemmikkieläimenä, jonka kanssa mennään vapaa-ajalla kävelylenkille. Monille ihmisille me koiraharrastajat olemme kummajaisia. Meidän on yhä vaikeampi perustella ei-koiraharrastajille, miksi käytämme jalostusvalintaan suojeluosuutta. Tai miksi me pidämme tietynlaisia ominaisuuksia tai luonnetta tärkeänä. Nämä asiat ovat selitettävissä ja siitä hyötyvät kaikki. Erityisesti näin on niiden rotujen kohdalla, jotka ovat jakautuneet kahteen leirikuntaan: näyttelylinjaan ja työ- taikka luonnelinjaan. Näyttelylinjaisten kanssa tapahtuu paljon useammin tapaturmia. Minun makuni mukaisella koiralla ei pidä olla tarvetta purra lasta, sillä se on liian itsevarma tehdäkseen niin. Sen ei myöskään tule purra, jos joku astuu sen tassulle. Tämä on samalla meidän olemassaolomme oikeutus: isommassa mittakaavassa tehty jalostuskelpoisuuden tarkistaminen – myös suojelussa, jossa koira on tietyssä viettitilassa. Luulen kuitenkin, että nämä ominaisuudet olisivat löydettävissä ilman suojeluosiotakin. Arvelisin osaavani arvioida koiran käyttöominaisuudet, vaikka en näkisikään sen suojelutyöskentelyä. Jos tultaisiin siihen pisteeseen, että suojeluosio jalostusvalinnan apuna kiellettäisiin, mutta jonkinlainen koemuoto sallittaisiin, emme selviytyisi jalostusvalikoinnista yhtään nykyistä huonommin.

Jalostuskarsinta ei kylläkään tapahdu vain meidän silmiemme edessä, vaan sen näkevät myös ne jäsenet, jotka ovat tulleet seuraamaan Körung-tilaisuutta. Näyttämällä näille ihmisille Körung 3:n, tulevat he näkemään jotakin sellaista, mitä he eivät muutoin ehkä näkisi. Näytämme heille heidän silmiensä edessä sen, minkä me Körmeisterit eli Körung-oikeudet omaavat tuomarit saisimme selville vähäisemmilläkin keinoilla. Olisin todella pettynyt, jos tällainen ei olisi enää mahdollista.

Väestön kehitys menee nyt mielestäni toiseen suuntaan, ihmisillä on enemmän aikaa ja he kuluttavat tämän vapaa-aikansa kaikenlaisten asioiden parissa. Usein ne ovat koiraurheiluharrastuksemme kanssa täysin vastakohtaisia. Esimerkki: siellä, missä aiemmin asuin, pystyin menemään koirani kanssa tuntikausiksi metsään kävelemään, ilman että kohtasimme ketään. Nykyään on lenkkeilijöitä ja muita ihmisiä, jotka viettävät siellä vapaa-aikaansa. Enää ei olisi mahdollista päästää koiraa juoksemaan siellä vapaana.

Mahdollisuutenamme on yrittää tehdä julkisuudessa selväksi, että koira vapaa-ajanviettotoverina kuuluu kiinteästi elämäämme, ja että pitämällä yllä koiraklubejamme voimme osaltamme auttaa tavallisia koiranomistajia tulemaan paremmin toimeen koiransa kanssa. Koirien sosiaalisuudella on myös tekemistä jalostuksen ja jalostusvalinnan kanssa. Juuri tämän takia otimme 18 vuotta sitten käyttöön ensin ZTP:n (Zuchttauglichkeitsprüfung, jalostukseen soveltuvuuden testaus) ja sittemmin nuoria koiria varten kehittämämme luonnetestin (Wesensprüfung). Jo kauan ennen koko taistelukoirakeskustelua kehitimme luonnetestin, jonka viranomaiset ovat lähes täysin sellaisenaan ottaneet käyttöönsä. Jo monesti meillä on ollut testiä seuraamassa korkea-arvoisia poliisiviranomaisia. Voimme olla itsestämme ylpeitä, koska osasimme ennakoida tämän asian. Jo DMC:n perustamisen aikoihin pohdimme, mitä seurauksia sillä olisi, jos malinoisista tulee muotirotu. Yritimme etukäteen ennustaa yhteiskuntamme kehitystä ja reagoida, ennen kuin on liian myöhäistä.

DGH: Yhtenä vaarana voisi ajatella olevan myös sellaiset, etenkin käyttökoirarotujen, koira- ja rotuyhdistykset, jotka eivät harjoita avoimuutta, vaan ovat pikemminkin puolustuskannalla tekemisiensä suhteen. Esimerkkinä tästä on mielestäni suojelukokeen uudelleennimeäminen  VPG:ksi (Vielseitigkeitsprüfung für Gebrauchshunde). Onko sinulla ehdotuksia, miten tätä käytäntöä voisi muuttaa?

P.E.: Ongelmana tässä koko jutussa on yksinkertaisesti se, että toiminnassa on mukana henkilöitä, joilla on jossain määrin huono omatunto sen suhteen, mitä me teemme. He saattavat ajatella, että koiraurheiluun sisältyy asioita, jotka ovat jokseenkin sopimattomia. Tästä syystä en aina oikein tunne edustavani kaikkia koiraurheilun parissa puuhastelevia ihmisiä – en edes puhtaasti käyttökoiria edustavia yhdistyksiä kuten DHV:ta (Deutscher Hundesportverein, Saksan palveluskoiraliitto) . Olin esimerkiksi eräässä AZG:n (VDH:n suojelu- ja agilitykomitea) palaverissa, jossa silloin käsiteltiin rohkeuskokeen poistamista. Siellä esiteltiin asiaan ratkaisuja, jotka luultavasti oli ensin neuvoteltu poliitikkojen kanssa. Näillä ratkaisuilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä me haluamme. Se, että on muitakin vaihtoehtoja, nähtiin vasta jälkikäteen.

Yleisen mielipiteen edessä taivutaan aivan liian helposti. Se, mitä tälle asialle sitten on tehtävissä, on hyvin nähtävissä Thüringenin osavaltiossa. Se taitaa olla luullakseni ainoa Saksan osavaltioista, jossa ei ole listattu vaarallisia rotuja. Tämä kaikki on Weimarista kotoisin olevan miehen, Thomas Kümmelin ansiota. Hän on puhunut asiasta julkisuudessa; ollut televisiossa, ollut mukana paneelikeskusteluissa ja tiedottanut sisäministeriä. Se, mitä tämä mies tekee, on oikeastaan yhdistysten tehtävä: luoda julkisuudessa positiivinen kuva harrastuksestamme. Hän on pitänyt infotilaisuuksia erilaisista käyttökoirista ja onnistunut saamaan julkisuuden ja samalla myös poliitikotkin kuulolle. Useimmat koiraihmiset valitettavasti arkailevat tällaista uurastusta. Tällä tavalla Thomas Kümmel kuitenkin onnistui luomaan rotulistoista vapaan alueen Thüringeniin, joka kuitenkin poistuu sitten kun tulee koko liittovaltiota käsittävä määräys.

DGH: Kaksi vuotta sitten perustettiin Saksaan Käyttökoiraklubi (Club für Gebrauchshunde, CGH).  Mitä itse pidät ajatuksesta jalostaa malinoisiin perustuva “saksalainen käyttökoira”?

P.E.: Mukavaa saada vastata tähän kysymykseen. Minusta tuntuu, että siellä on mukana ihmisiä, jotka kuvittelevat tekevänsä yhdistyksestä “super-DMC:n”, eli toteuttaa meidän ylöskirjaamamme tavoitteet vielä täydellisemmässä muodossa. Luulen, että he vielä tulevat huomaamaan erehtyneensä pahasti. Olen keskustellut CGH:n jäsenten kanssa, ja minun on myönnettävä, että en ymmärrä, mihin klubin olemassaolo perustuu. Olen luonnetesti- ja jalostustarkastustuomarina ollut testaamassa koiria, joita CGH:ssa on tarkoitus käyttää jalostukseen. Minusta nuo koirat olivat ominaisuuksiltaan puutteellisia, eivät erityisen hyviä koiria, tai kauniimmin sanottuna koiria, joissa oli nähtävissä rajoitteita käytön suhteen.

Myös se, että he ihannoivat ranskalaisia ring-koiria, on selvä merkki siitä, että nämä ihmiset eivät omaa tarpeeksi kokemusta tai tietoa asioista ymmärtääkseen, mitä Ranskan ringissä kisaavien koirien takana piilee. Minun on tähdennettävä, että jos haluaa käyttää jalostukseen parhaita mahdollisia malinoiseja, ei silloin välttämättä ole kyse ranskalaisista koirista. On opittava ymmärtämään, mistä ranskalaisessa työskentelytavassa on kyse, ja sen jälkeen osattava itse saada esille se olennaisin. Ranskalainen ringsport ei aivan ole kaiken sen ihailemisen arvoinen. Tässä ollaan ottamassa askelta tuntemattomaan, ilman että kukaan olisi ottanut asioista selvää. Jos kukaan olisi vaivautunut kysymään meiltä apua, olisi ehkä huomattu, että meillä on jo kokemusta siitä, miten hyvää työkoiraa kasvatetaan.

On selvää, että CGH:lla ei tule olemaan helppoa, koska se ei ole minkään kattojärjestön alainen. Etenkin jos ei välttämättä kasvateta rotupuhtaita koiria. Voimme olla melkein varmoja siitä, että lainsäätäjät laittavat tämän yhdistyksen tarinalle lopun ennemmin tai myöhemmin.

DGH: Mutta onhan toki koiraharrastajia VDH:n ulkopuolellakin!(Verband für das deutsche Hundewesen, Saksan kennelliitto)

P.E.: Tottakai, mutta nykyään on niin, että jos haluaisin kasvattaa koiria suojeluun, enkä halua mitään tiettyä, tunnustettua koirarotua, vaan kasvattaisin käyttökoiraristeytyksiä, joutuisin pian samaan nurkkaan ahdistetuksi kuin ihmiset, joilla pitbull-terrieri. Rajanveto tässä kohden on todella vaikeaa. Käyttökoiraklubin johdossa olevilla henkilöillä saattaa hyvinkin olla mitä ylevimmät ihanteet, mutta he eivät silti tule saamaan yhdeltäkään poliitikolta ymmärtämystä niitä kohtaan. Minusta voidaan lähteä siitä, että on vain ajan kysymys, kun saadaan käyttää jalostukseen ainoastaan sellaista koiraa, joka selvästi on jonkin rotuinen, eli jonka syntyperä on varmasti todistettavissa.

DGH: Mutta DMC:n alkuaikoina Ranskasta ja Belgiasta ostamat koirat eivät nekään olleet aina sieltä parhaimmasta päästä.

P.E.: Se on tosiasia, mutta tilanne muttui nopeasti. Kun realistisesti osataan arvioida omaa materiaalia, ei se ole ongelma. Mutta jos lähdetään nostamaan jalustalle jotakin, joka ei ole sen arvoinen, silloin se on ongelma. Eli jos omistaisin vain keskitasoa olevan koiran mutta puhuisin siitä ylistävään sävyyn. Tai ehkäpä en lainkaan tajuaisi totuutta?

Minun mielestäni on todella harmillista, jos ihmiset, joilla on samankaltaisia ajatuksia kuin meillä, eivät tee yhteistyötä kanssamme, vaan yrittävät saada vapauksia, jotka oikeastaan eivät anna toiveita menestyksestä vaan hankaloittavat meidän kaikkien elämää.

DGH: Mutta eivätkö DMC:n alkuajat olleet aivan vastaavanlaiset?

P.E.: Ei, eivät lainkaan. DMC:tä perustamassa oli Martin Höhl – myöhemmin hän toimi DHV:n puheenjohtajana. Halusimme aivan alusta lähtien olla DHV:ssa mukana. Emme koskaan halunneet olla vain eristäytyneenä keskenämme, vaan halusimme integroitua jo olemassaolevaan järjestörakenteeseen. Se merkitsee sitä, että koiramme tulevat aina kilpailemaan muiden kanssa ja tulevat testatuiksi myös muissa yhdistyksissä.

DGH: Millainen on malinoisin tulevaisuus?

P.E.: Vilkaisehan malinoisien tekemiä tuloksia FCI:n  IPO-MM -kilpailuissa kahden viime vuoden ajalta: ensimmäinen, toinen, neljäs sija. Kaikki nämä koirat ovat saksalaisia, saksalaisen kasvatustyön tulosta (ei kuitenkaan saksalaisia koiria vielä kovin monessa polvessa, käänt. huom.). Tätä parempia tuloksia tuskin voi odottaa. Tai jos katsotaan Saksan DHV:n mestaruuskisoja: 10 parhaan joukossa on keskimäärin 7-9 malinoisia. Tätäkään tulosta on vaikea parantaa.

Tulevaisuuden tavoitteemme on vielä parantaa laatua, päästä lähemmäksi ihannekoiraa ja vakiinnuttaa kasvatustyötä.

On  myös täysin mahdollista, että koesääntöjä tullaan muuttamaan – suuntaan jos toiseen. Emme tosin toivo sitä, mutta ihanne palveluskoirasta, joka sopii lajiin kuin lajiin, ei varmasti voi olla täysin mahdoton. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Meillä on koira, joka sopii kaikkeen. Se selviytyy FH-kokeista, voi toimia pelastuskoirana jne… Nämä yleispätevät ominaisuudet mahdollistavat sen, että koira on mukana kaikessa. Juuri tätä on rotumme historiakin ollut.

DGH: Monet kiitokset haastattelusta.

Huom. tekstiä ei saa lainata ilman kirjoittajan lupaa!

Mondioring-harjoittelu

MONDIORING-SUOJELUKOIRAN KOULUTUS
Teksti: Timo Uusiheimo,

Tässä artikkelissa kuvataan, mitä asioita pitää kouluttaa koiralle Mondioring-ohjelman suojeluosuutta varten. Lajin luonteesta johtuen tässä esitellään kouluttamiseen liittyvää teknistä puolta eli minkälaisia asioita hyvät vietti- ja suojelukoiraominaisuudet omaavalle koiralle pitää olla koulutettuna että sillä olisi mahdollisuus selvitä kilpailuliikkeistä. Liikkeiden kulkuun ei juuri oteta kantaan, kuvaukset löytyvät Mondioring-säännöistä (http://www.mondioring.fi) ja aiemmin ”Palveluskoirat”-lehdessä julkaistusta artikkelista. Koulutustavat perustuvat pääosin Suomen Mondioringyhdistyksen v.2007-2008 järjestämään viiteen seminaariin, joissa kouluttjana toimi belgialainen Eddy Gilson.

Yleistä Mondioring-suojeluosuuden kouluttamisesta

Mondioring-ohjelman suojeluliikkeet voidaan jakaa kahteen osaan. Työskentelyn perustana ovat hyökkäysliikkeet, joita on yhteensä neljä kappaletta: keppihyökkäys (MR1-3), välinehyökkäys (MR2-3), pako (MR1-3) ja pysäytetty pako (MR3). Näissä koiran tulee ympäristöstä ja maalimiehen häirinnästä välittämättä mennä kiinni määrätietoisesti ja epäröimättä, ja olla samaan aikaan ohjattavissa. Ohjattavuutta testataan irroituksissa sekä pysäytetyssä paossa, jossa koira kutsutaan takaisin ohjaajan luokse muutaman metrin päästä maalimiehestä.

Hyökkäästen lisäksi on 3 kpl liikkeitä joissa koiran tulee työskennellä oma-aloitteisesti ilman ohjaajan apua. Näitä ovat ohjaajan puolustaminen (MR1-3), etsintä ja kuljetus (MR2-3) ja objektin vartiointi (MR3). Kahdessa ensin mainitussa koiran ohjaaminen liikkeen aikana ei ole sallittua irroituskäskyä lukuunottamatta. Objektin vartionnissa koira työskentelee täysin itsenäisesti ohjaajan poistuttua paikalta.

Purukohdan valitseminen

Koeohjeen mukaan koira saa purra kokopukuun mihin kohtaan tahansa kunhan se säilyttää otteensa. Käytännössä koiralle koulutetaan tietty kohta purra jolloin mahdollisia purukohtia ovat: puvun jalkaosat, kädet (ml. olkapäät) ja puvun keskiosa. Ylemmissä luokissa on eduksi jos koira pystyy valitsemaan purukohdan tilannekohtaisesti, ilman epäröintiä tai toiminnan määrätietoisuuden kärsimättä. Jalkaosaan puremaan opetulla koiralla tämä merkitsee että sen tulee tarpeen vaatiessa pystyä puremaan myös käteen.

Koulutusta aloitettaessa lähdetään yleensä liikkeelle siitä että koira purisi jalkaan. Tämä on usein paras vaihtoehto koska se antaa koiralle kamppailulajinomaisesti parhaan mahdollisuuden päästä puruun, onhan väistöliikkeitä suorittavalla maalimiehelläkin aina vähintään toinen jalka maassa… Jalkaanpureminen edellyttää koiralta kuitenkin jonkinasteista geneettistä taipumusta ja sisäsyntyistä aktiviteettia, koska koiralla on neljä jalkaa maassa eikä painovoima ole tukemassa koiran tiivistä puruotetta kuten on puvun hihaosaan tai erilliseen suojahiaan purtaessa. Myös maalimiehellä on pienemmät mahdollisuudet työstää alas purevaa koiraa otteen osalta vaan taipumuksen tulee tulla enemmänkin koirasta itsestään. Alaspurevalla koiralla on kuitenkin pieni kilpailullinen etu ylöspurevaan koiraan nähden. Mikäli koira ei osoita taipumusta alas (lue: puvun jalkaosaan) puremiseen, eli se ei pysty kunnon puruotteeseen tai häiriintyy liiaksi ylhäältä tulevasta kuormituksesta, voidaan miettiä koiran siirtämistä ylös. Nyrkkisääntönä on että koira, joka on opettu puremaan alas, on helppo vaihtaa puremaan myöhemmin ylös. Toisinpäin tämä on haastavampaa, koska koira on oppinut keskittymään maalimiehen yläosaan.

Harjoitusvälineistä

Harjoittelu aloitetaan (jalka)hihalla, joita löytyy eri paksuisia ja vahvuisia: pentuhiha, nuorelle koiralle tarkoitetut nro 1 ja 2, sekä aikuiselle koirallekin sopiva nro 3. Jalkahihoja valmistaa useat valmistajat, hyvä hinta/laatusuhde on esim. belgialaisen Seynaeve Dog Sportin ja Pejko Sportin tuotteilla (http://www.seynaevedogsport.com). Jalkahihan saa takaosasta auki avaamalla velcro- kiinnityksen mikä mahdollistaa koiran oikea-aikaisen palkkaamisen. Suomessa näitä on myynyt ainakin Hst Finland, Dog & Cat ja Motivaattori. Kädessä pidettäviä harjoitushihoja löytyy niinikään erivahvuisia, nämä vastaavat pitkälti Ring-puvun hihaa.

Kokosuojapukuja löytyy useita eri mallisia ja tyyppisiä, mutta yleisesti ottaen Mondioringissä käytettävä puku vastaa Ranskan Ring-pukua eli sen tarkoitus on tarjota maalimiehelle kohtuullinen suojaus, liikkuvuutta unohtamatta. Pukuja on yleensä suojauksen osalta kolmea tyyppiä: harjoittelupuku (jossa eniten suojausta), kisapuku (jossa vähiten suojausta, kevyin) ja semi-competion (treeni/kisapuku) joka on edellisten välimuoto.

LIIKKEIDEN HARJOITTELU

Oppimisen ja viettikoulutuksen suhteen pätee muualla kerrotut asiat. Tässä kuvataan lähinnä asioiden opetusjärjestystä ja sekä mitä koiran tulee teknisesti osata suoriutuakseen koetilanteessa.

Hyökkäysliikkeet

Irroitus: koira palaa ohjaajan luokse. Ohjaaja antaa käskyn joko pillillä tai äänellään
Hyökkäyksiä voidaan ruveta harjoittelemaan hampaiden vaihduttua n. 5 kuukauden iässä. Sopiva harjoitusmäärä on koirasta ja sen kehitystasosta riippuen 1-2 lyhyttä harjoituskertaa per viikko. Koiran viettiä voidaan alkuvaiheessa herätellä perinteisillä saalisleikeillä. Kun koira pystyy aktiivisesti tavoittelemaan ja puremaan saalislelua/purumakkaraa tms., voidaan aloittaa peruspurun harjoittelu.

Aloitustilanteessa koiralla on nahkapanta ja siinä kiinni 3-5 metrin liina. Maalimiehellä on 6 osaan halkaistu bambukeppi, joka pitää ilmaan lyödessä sille ominaista ääntä, sekä koirasta riippuen joko pentu- tai nro 1:n hiha. Jalkahihaakin voidaan pitää ensimmäisissä harjoituksissa kädessä mutta alhaalla jalan korkeudella. Pian se kuitenkin siirretään jalkaan.

Vaihe1: Perushyökkäyksen harjoittelussa koira lähetetään suoraviivaisesti pisteestä A kohti maalimiestä. Maalimies seisoo 2-3 metrin päässä, rintamasuunta koirakkoon päin, koiraa bambukepillä ja olemuksellaan innostaen. Ohjaaja pitää liinasta noin metrin etäisyydeltä koirasta ja antaa ”kiinni”-käskyn. Tällöin maalimies lähtee kulkemaan taaksepäin. Ohjaaja ei päästä koiraa vapaaksi vaan liikkuu itse sen mukana maalimiestä kohti, koiraa samalla liinasta jarruttaen. Samalla koira turhautuu ja sen viettitaso nousee. Koirakon vauhti on sellainen että se saavuttaa koko ajan maalimiestä. Etäisyyden ollessa n. puoli metriä, ohjaaja antaa liinasta ”löysät” jolloin koira pääsee puremaan sille tarjottuun etummaisessa jalassa olevaan (jalka)hihaan. Puruhetkellä maalimies siirtää hihajalkaansa taaksepäin, millä varmistetaan koiran vastanotto sekä saadaan koira sulkemaan suunsa ja pitämään puruotteen.

Purun aikana maalimies liikkuu taaksepäin, tässä vaiheessa tasaista rauhallista vauhtia. Maalimies käyttää purun aikana bambukeppiä eri puolilla koiran läheisyydessä, koirakohtaisella tavalla eli pehmeämmällä koiralla varovaisuutta noudattaen. Lopuksi, juuri oikealla hetkellä jolloin koira osoittaa aktiviteettia ja mikä tärkeätä, ei vedä jalkatumpusta (vaan mieluummin työntää sitä purressaan maalimieheen päin) maalimies palkitsee koiran antamalla sille puruvälineen. Puruvaiheen pituus vaihtelee koirasta riippuen, se voi olla verraten lyhytkin.

Vaihe2: Pikkuhiljaa koiran etäisyyttä lähetyshetkellä maalimieheen kasvatetaan. Samoin etäisyys jolloin koiralle annetaan ”löysää liinaa” purua edeltävällä hetkellä, kasvatetaan noin metriin. Viimeisen metrin aikana koiran annetaan hakea rauhassa purupaikka eli tuolloin ei nuorta koiraa häiritä.

Tähän tilanteeseen, jossa ohjaaja lähettää koiran 4-5 metrin päästä ja päästää sen liinasta jarruttaen noin metrin päähän maalimiehestä (josta vapaana), voidaan aina myöhemmin palata kun koiralle opetetaan jokin hyökkäykseen liittyvä asia: jalanvaihto, uuden apuvälineen tai esteen läpimeno tms. Tässä vaiheessa maalimies alkaa käyttämään keppiä oletetun purukohdan edessä lähestymisvaiheen (liinajarrutuksen) aikana eli ennen tuota viimeistä metriä jolloin varsinainen puruuntulo tapahtuu. Keppi voi esiintyä purukohdan yläpuolella tai edessä, tai blokkina jolloin purukohta ”avataan” ennen tuota viimeistä metriä. Näin koira oppii tässä vaiheessa toistojen kautta että maalimiehen häirinnästä ei tarvitse välittää vaan kiinni pääsee aina. Muuta huomioitavaa hyökkäysliikkeen opettamisessa:

–  maalimiehen tehtävä on ”laittaa” koira oikeaan kohtaan puruun, oli kyse ylös (hihaan) tai alas (jalkahihaan) purevasta koirasta. Alas purevaa koiraa opetettaessa maalimies tarjoaa ”hihajalkaa” hieman edempänä, tällöin koira oppii toistojen kautta hakeutumaan puruun lähimpään mahdollisimpaan kohtaan. Tarjotun hihan kulma vaikuttaa siihen mihin kohtaan koira puree eli koira pyrkii yleensä sille lähimpään kohtaan. Näin esim. liian alas purevaa koiraa saadaan siirrettyä ylemmäs hihakulmaa muuttamalla eli pitämällä yläosaa koiraan nähden lähempänä

–  jalkapurijan halutaan kääntävän pään siten että siten että se puree silmät maalimieheen nähden ulospäin. Maalimies voi auttaa koiraa tähän pitämällä hihaa alkuharjoituksissa hieman vinossa koiraan nähden

–  koiraa puretetaan molemmille puolille, vaihtamalla hihaa 50/50-periaatteella. Jos koira on hitaamminkehittyvää tyyppiä, voidaan sitä purettaa aluksi vain yhdelle puolelle

–  maalimies ei lähtökohtaisesti kääntyile tai pyöri purun aikana, vaan pitää koiran edessään, sen selkä ohjaajaansa kohti. Tällöin koira pystyy paremmin työskentelemään maalimiestä kohtaan, tarkoitus on että koira työntäisi purussa ollessaan maalimiehen suuntaan. Tämä on tärkeää myöhemmin alkavan kokopukuvaiheen kannalta, koska tällä tavalla työskentelevällä koiralla on parempi mahdollisuus säilyttää puruotteensa ja hallita maalimiestä

–  vaikka puruotetta ei Mondioringissä syvyyden osalta arvostella, tässä ”belgialaisessa” koulutustavassa käytetään nuorella koiralla varusteita, joihin täyden suun rauhallinen puruote on mahdollista tehdä. Maalimiehen tehtävä on työstää otetta purun aikana. Aihe on liian laaja tässä yhteydessä kuvattavaksi mutta samat perusperiaatteet kuin IPO- koiran koulutuksessakin pätevät. Mondioring-koulutuksessa koiran oikeaa toimintaa vahvistetaan liikkumalla (koirasta pois päin) taaksepäin. Eli toimimalla oikein, vastaamalla maalimiehen liikkeisiin puremalla kovaa, koira saa maalimiehen kulkemaan taaksepäin jolloin koiran käyttäytyminen pikkuhiljaa vahvistuu 
Jos koira on ylöspureva (hihaan) voi maalimies ruveta pitämään bambukeppiä hihakädessä => näin koiraa opetetaan lukemaan kumpi maalmiehen käsistä on ”asekäsi”. Tästä on hyötyä
myöhemmin kilpailutilannetta ajatellen, maalimieshän pyrkii häiritsemään koiraa kepillään joten keppikäsi on myös koiran saatavilla.

Vaihe3: Kun koiraa osaa purra molempiin jalkoihin, tulee määrätietoisesti kiinni eikä häiriinny mainittavasti bambukepistä purun aikana, voidaan siirtyä koulutuksessa eteenpäin ja vähentää liinassa jarrutuksen osuutta. Käytännössä tämä tapahtuu niin maalimies on sijoittunut n.4-5 metrin päähän, liinalla jarrutetaan ainoastaaan ensimmäisen metrin ajan, jonka jälkeen koiran annetaan mennä vapaana. Tässä vaiheessa maalimiehellä voi olla myös 2 jalkahihaa samanaikaisesti, koira joutuu lukemaan puruun tullessaan kumpi jaloista on etummaisena ja valitsee sen. Koira saa vielä (jalka)hihan palkaksi purun lopuksi.

Maalimiehen tulee kiinnittää huomiota koiran turvalliseen vastaanottoon eli jalkapurijalla pitää painonsa taaemmalla jalallaan (koira puree etummaiseen) ja puruhetkellä astuu etummaisella askeleella taaksepäin, tarvittaessa samalla kääntyen. Maalimiehen ”askelkuvio” vastaa IPO- hyökkäyksen vastaanottoa.

Vaihe4: Irroitukset. Nämä tulee opettaa koiralle vielä hihaan purtaessa ennen kokopukuun siirtymistä. Aivan ensimmäisissä irroitusharjoituksissa ohjaaja tai apuohjaaja (kolmas henkilö) voi palkita koiran metrin tai kahden päästä, jolloin se saa palkan suoraan irroituksesta. Tämän jälkeen ohjaaja juoksee koiran kanssa lähetyspisteeseen.
Ohjaaja voi antaa irroituksen avuksi ohjaavan pakotteen kaulaimeen liitetystä liinasta. Irroitusongelmaisella koiralla kannattaa myös pitää puruvaihe lyhyenä. Heti kun koira kääntyy palatakseen ohjaajan luokse, ohjaaja innostaa sitä ja palkkaa sen suoraan paluusta esim. purupatukalla tai pallolla. Koiran saatua pallon tai patukan, ohjaaja palaa juoksujalkaa paikalle josta koira alunperin lähettiin puruun.

Kun irroitus sujuu, ohjaaja kutsuu koiran suoraan lähetyspaikalle ja palkkaa sen suoraan paluusta. Myöhemmin voidaan koira vaatia esim. sivulle perusasentoon ja palkata koira vasta siitä.

Vaihe5: Tässä vaiheessa koira siirretään puremaan kokosuojapukuun, mieluiten harjoitus- tyyppiseen pukuun joka mahdollistaa täyden suun otteen tekemisen (riittävästi löysää käsivarsissa tai jaloissa) eikä ole liian kova. Koulutuksessa normaalisti edennyt koira on tässä vaiheessa iältään vähintään 10-12 kk. Koiran tulee edelleen purra etummaiseen jalkaan tai valita keppi(ase)käsi joka maalimiehellä myös kisatilanteessa on esillä. Siltä vaaditaan irroitukset edelläkuvatulla tavalla ja sen kanssa tehdään paljon toistoja: kiinnimeno, lyhyehkö puruvaihe ja paluu yhdistettynä irroitukseen. Paluunjälkeen koira voidaan ottaa aika-ajoin sivulle perusasentoon ja palkita vasta siitä.

Vaihe6: Ennen tämän vaiheen aloitusta koiran tulee hallita kokopukuun pureminen ongelmitta. Myös irroitus on syytä olla hyvin hallussa. Nyt sille ruvetaan opettamaan yhtä Ring- purukoulutuksen tärkeimmistä asioista eli ns. tukijalkatekniikkaa (l. jalanvaihtoa). Tällä tarkoitetaan sitä että kun koira tähän saakka on oppinut valitsemaan etummaisen jalan, tulee sen tietyissä tilanteissa valita taaempi jalka joka on myös maalimiehen tukijalka. Toistojen kautta koiralle opetetaan että maalimiehen liikkuttaessa tai siirtäessä etummaista jalkaa (mikä on sen merkki että maalimies aloittaa väistön), tulee koiran sekunnin murto-osassa kohdistaa taaempaan jalkaan. Eli etummaisen jalan tahatonkin liikuttaminen maalimiehen kohdalta on merkki koiralle vaihtaa taaempaan jalkaan.
Jalanvaihdon kouluttaminen tapahtuu siten että palataan takaisin siihen vaiheeseen jossa koira lähetetään sitä liinasta jarruttamalla metrin päähän maalimiehestä, josta se pääsee vapaana kiinni. Ennen lähetystä maalimies seisoo toinen jalka edempänä, ja tarjoaa sitä selkesti koiralle voimakkailla ärsykkeillä (näiden ärsykkeiden avulla on tarkoitus takoa koiran päähän erästä Ring-koulutuksen perusperiaatteista eli jos maalimies tarjoaa jotain osaa purtavaksi, se ei ole enää siinä tarjolla puruhetkellä => maalimiehen antaman ärsykkeen tulisi automaattisesti johtaa siihen että koira ennen puruhetkeä valitsee omatoimisesti toisen kohdan, esim. etummaisen jalan sijasta takimmaisen).
Koira lähetetään jarruttamalla ja sen ollessa metrin päässä maalimiehestä, ohjaaja päästää hihnasta irti – samalla hetkellä maalimies vetää etummaisen jalan takimmaisen taakse, jolloin koiran tulee purra nyt etummaisena olevaan tukijalkaan (maalimies voi auttaa alussa koiraa kääntämällä hieman etummaiseksi jäävää jalkaansa). Tätä harjoitellaan paljon, kymmeniä tai jopa satoja toistoja riittävän pitkällä aikavälillä. Pikkuhiljaa koira oppii lukemaan milloin etummainen jalka on tarjolla ja milloin kohdetta tulee vaihtaa. Hyvät ominaisuudet omaava, oikein koulutettu koira ”vaihtaa jalkaa” vauhdin, puruotteen ja kiinnitulon määrätietoisuuden siitä kärsimättä. Tukijalkatekniikkaa opetettaessa maalimiehen sivuilla on hyvä olla siirrettävät aidanpätkät tai muut esteet, joilla varmistetaan että koira tulee puruun kiertelemättä suoraan edestä.
Ylöspurevien (puvun käsiosaan purevien) koirien osalta voidaan edetä samalla tavoin; koira opetetaan reagoimaan puolta vaihtamalla mikäli maalimies kääntää nopeasti ylävartaloaan viemällä etummaisen kätensä taakse, takimmaisen käden siirtyessä eteen.

Jotta koira olisi hyökkäyksien näkökulmasta valmis luokkaan 2-3, pitää sille lisäksi kouluttaa seuraavia asioita:

–  apuvälineiden läpimeno: maalimiehen käyttäessä yhtä isoa tai kahta erillistä läpäistävissä olevaa (sääntöjen mukaan esineen pitää olla sellaisia että koira pääsee niistä läpi) esinettä, tulee koiran mennä niistä läpi sekä tarvittaessa vaihtaa puolta.

–  keppiblokit: 3.luokan tasoisen koiran tulee osata mennä läpi kovasta, täysimittaisesta ”barrikaadista” joka on maalimiehen reilun puolen metrin päähän itsestään 45-asteen kulmassa maahan tekemä blokki. Koiran tulee suoriutua myös muista kepillä tehdyistä blokeista ja häiriöistä. Nämäkin ovat vaiheittain koulutettavia asioita

–  voimakas sivuttaissuuntainen väistöliike: koiralle tulee vaiheittain opettaa miten toimia, kun maalimies tekee voimakkaan väistön sivusuunnassa. Yksi tapa tehdä tämä on opettaa koiraa tähtäämään maalimiehen menosuunnassa olevaan jalkaan. Vaiheittain opetettava asia tämäkin

–  maalimies estää: koiralle tulee opettaa miten toimia kun maalimies estää sitä läpäisemättömällä esineellä tai työntää koiraa pois, kun se on lähetetty lähietäisyydeltä. Koiran tulee hakea vaihtoehtoinen reitti puruun ylä- tai alakautta

–  ylösvaihtaminen: viimeisimpänä muttei vähäisimpänä, alaspurevan koiran tulee kyselemättä suunnata hyökkäyksensä maalimiehen yläosaan mikäli maalimies yrittää estää sitä purua edeltävällä hetkellä yhtäkkisellä apuvälineellä tulevalla liikkeellä

Pakoliike

Irroitus: koira palaa ohjaajan luokse. Ohjaaja antaa käskyn joko pillillä tai äänellään
Pakoliike on yleensä koiralle verraten helppo, jos koiralla ei ole hyökkäysliikkeissä ongelmia. Paras mahdollisuus tässäkin liikkeessä on alaspurevalla koiralla eli hyökkäyksissä ylös pureva koira tulisi mahdollisuuksien mukaan opettaa puremaan kuitenkin alas pakoliikkeessä. Tämä voi olla vaikeaa mikäli koira on kiihkeä ja aggressiopainotteinen. Suurimmalla osalla koirista se ei kuitenkaan tuota ongelmia sillä koiran kannalta on eri tilanne onko maalimies staattisessa tilanteessa kasvot koiraa kohti lähetyshetkellä tai juokseeko hän koirasta pois päin.

Jalkaanpurevalle nuorelle koiralle, jolle vasta opetetaan hyökkäyksien alkeita, riittää pakoliikkeen opettamiseksi että silloin tällöin koiran annetaan purra myös takaapäin pakoliikkeen omaisesti. Edelleen jos nuorta koiraa opetetaan puremaan hyökkäyksissä (edestä) ylös, tulee pakoliikettä jalkapuruna pitää enemmän mukana jotta koira koiralle iskostuisi edestä ja takaapuremisen ero. Esim. joka kolmas tai neljäs puru voi tapahtua jalkaan takaapäin.

Kun pako otetaan pitemmältä matkalta, koira yleensä valitsee sille mieluisemman puolen purra; tukijalkatekniikkaa tai jalanvaihtoa ei tarvitse tai pidä vaatia. Jos jo hihalajeissa (IPO, VPG) kilpaillutta koiraa halutaan opettaa Mondioringiin tai ylipäätään kokopukutyöskentelyyn, pakoliike ja takaapäin pureminen on hyvä tapa ensimmäisten harjoitusten toteuttamiseen.

Itse koeliikkessä ammutaan purun aikana 9mm starttiaseella, koiran tulee siis sietää laukauksia hyvin. Jos koiran laukaisuvarmuus herättää epäilyksiä, voidaan ensimmäisissä harjoituksissa menetellä niin että maalimies ampuu ennen koiran kiinnilähetystä poispäin juostessaan muutaman laukauksen, jolloin koira liittäää ampumisen positiiviseen ärsykkeeseen.

Pakoliikkeeseen liittyy myös hallintaa, koeliikkeessä koiran pitää kestää paikallaan maalimiehen juostessa poispäin kymmeniä metrejä, ennen kuin ohjaaja antaa kiinnimenokäskyn. Pakoliikkeen vaikeus realisoituu vasta luokassa 3, jossa ohjaaja ei koiraa lähettäessään tiedä onko kyseessä pako vai pysäytetty pako. Koiran jo lähdettyä tuomari osoittaa vihreällä tai punaisella lipulla saako koira jatkaa liikettä vai kutsutaanko se takaisin ohjaajan luokse. Pysäytetyssä paossa täysien pisteiden saavuttamiseksi takaisinkutsu tulee tapahtua kun koira on muutaman metrin päässä maalimiehestä.

Kepin lyönnit

Mondioring-koesääntöjen mukaan koiraan ei saa koskea kokeessa bambukepillä. Koira tulee kuitenkin opettaa sietämään myös kepin osumia kolmesta syystä: a) välinehyökkäys-liikkeessä (MR2/MR3) maalimies saa osua koiraan käyttämällään esineellä b) lyöntien sietäminen ja niiden kouluttaminen on osa suojeluosuuden peruskoulutusta mikä kertoo paljon koiran perusominaisuuksista c) maalimiehillä on etenkin Kv-kilpailuissa taipumus osua koiraan kepillä ”vahingossa”.
Keppi voidaan ”esitellä” koiralle hyökkäyksiä koulutettaessa jo melko varhaisessa vaiheessa seuraavalla tasalla. Maalimies pysähtyy hetkeksi kun koira on purussa vasemmassa jalassa, peittää vasemalla kädellä koiran silmät. Samalla hän napauttaa koiraa bambukepillä kevyesti ja painaa hieman vasemalla kädella koiraa taaksepäin. Tähän koira yleensä reagoi tiukentamalla otetta, ravistelemalla tai työntämällä, jolloin maalimies vahvistaa toivotun käytöksen siirtämällä (jalka)hihaa taaksepäin.

Ohjaajanpuolustus

Irroitus: koira suorittaa jälkivartoinnin, ohjaaja antaa irroituskäskyn aina äänellään. Jälkivartioinnin jälkeen ohjaaja kutsuu koiran luokseen pillillä tai äänellään.
Ohjaajanpuolustus on liike joka on mukana kaikissa luokissa; alimmassa eli ykkösluokassa suurin osa epäonnistumisista tapahtuu juuri tässä liikkeessä. Toteutus voi olla koiralle hyvinkin vaikea, vaikkakin perusidea on yksinkertainen: koiran tulee pysyä ohjaajan vierellä häiriöistä välittämättä ja purra (oikeaa) maalimiestä kun tämä käy ohjaajaan käsiksi.

Ohjaajanpuolustuksessa on järkevää opettaa koira puremaan käsivarteen, riippuen siitä mihin kohtaan pukua se puree muissa liikkeissä. Tämä siksi että liikkuvaan (hyökkäävään) käsivarteen koiran on helppo kohdistaa ja koska on mahdollista, että koiralla on pääsy hyökkäyshetkellä ainoastaan maalimiehen ylävartaloon; hyökkäys tulee esim. esteen tms. ylitse.

Ohjaajanpuolustuksen vaiheita:

Vaihe1: Koiralle tehdään tottelevaisuutta (hallintaa) maalimiehen ollessa samaan aikaan kentällä. Alkuharjoituksissa käytetään vähän häiriöärsykkeitä (esim. bambukeppi), myöhemmin niitä lisätään. Tyypillisessä alkuharjoituksessa maalimies kulkee koirakkoa kohti, tapahtuu ohitus parin metrin etäisyydeltä. Vähän matkan päässä käännös, ja sama toistetaan.

Koiralle opetetaan kättely, eli koiran pitää istua hiljaa paikallaan kun maalimies tulee ohjaajan luo, juttelee niitä näitä ja kättelee ohjaajaa. Tässä koiran tulee oppia uusi asia eli ensi kertaa se ei saakaan purra vaikka onkin maalimiehen välittömässä läheisyydessä.

Vaihe2: Kun perushallinta sujuu hyvin, koiraa voidaan alkaa palkkaamaan purulla oikeasta toiminnasta. Siihen kiteytyy koko ohjaajanpuolustus-liikkeen harjoittelua, tehdään paljon erilaisia asioita ja teknisiä harjoitteita; kun koira tekee opetetun asian oikein, saa se purun palkkioksi. Tämän merkkinä maalimieheltä on kahden käden selvä kontakti (”läppäisy”) ohjaajaan (keskusteluetäisyydeltä eli vajaan metrin päästä). Kontakti/puru koittaa vain silloin kun koira on korrektissa paikassa kiinni ohjaajassa (koskettaa ohjaajaan esim. lavallaan) ja keskittyy maalimieheen. Ensimmäisissä harjoituksissa maalimies voi antaa ylimääräisen ärsykkeen koiran puolimmaisella kädellä, jotta koira ymmärtäisi että nyt se saa purra. Suusanallista käskyä pitää kuitenkin välttää. Seuraa lyhyt rauhallinen puruvaihe jonka lopuksi ohjaaja tulee koiran vierelle jä käskee sen irti. Varsinainen vartiointi voidaan kouluttaa erikseen.

Klassinen ohjaajanpuolustuksen alkuharjoitus menee näin: koirakko seisoo paikallaan, maalimies lähestyy edestä, pysähtyy metrin päähän mukavia jutellen ja kättelee.

Maalimies poistuu, tulee takaisin, pysähtyy metrin päähän ja odottaa pari sekuntia: ja tekee selvän kontaktin kahdella kädellä.

Huom! Maalimies ei tee hyökkäystä koskaan harjoituksessa suoraan liikkeestä vaan kontaktin tulee tapahtua aina pysähtymisen ja lyhyen 2-3 s viiveen kautta. Tämä sen takia ettei koira oppisi ennakoimaan lähestyvää maalimiestä puremalla.

Vaihe3: Koiralle opetetaan ns. spinnaus eli sen tulee kiertää ohjaajan ympäri (pysyen silti vartalokontaktissa) kun ohjaaja seisoo perusasennossa ja maalimies liikkuu 360 astetta jossain ohjaajan ympärillä. Koira voi spinnata aina samaan suuntaan (pelkästään myötäpäivään) tai molempiin suuntiin. Spinnauksen opettaminen tapahtuu esim. niin että ohjaaja ja koira ovat perusasennossa, maalimies tulee noin metrin etäisyydelle ja kiertää koirakkoa myötäpäivään, antaen samalla hieman käsillään tai bambukepillä varovaisesti ärsykkeitä. Ohjaaja auttaa tarvittaessa koiraa hieman kaulaimesta oikeaan suuntaan, huolehtien samalla että koira siirtymisen jälkeenkin koskettaa jalallaan tai lavallaan ohjaajan jalkaan. Kun koira saadaan kiertämään näin puoliksi tai kokonaan ohjaajan ympäri, maalimies palkkaa sen purulla.

Vaihe4: Koiralle opetetaan toiminta ohjaajan istuessa. Koiran tulee pysyä ohjaajan läheisyydessä (mielellään vartalokontaktissa) kun ohjaaja istuutuu tuolille tai penkille. Koira opetetaan aluksi ottamaan tässä aina sama paikka; paikka on koirakohtainen ja se voi olla esim. ohjaajan sylissä poikittain, ohjaajan vierellä istuen tai maassa, ohjaajan jalkojen alla maassa tai ohjaajan jalkojen välissä. Koiran tulee pystyä puremaan tässä riippumatta hyökkäyksen suunnasta (360 astetta). Koira voidaan opettaa valitsemaan myös ohjaajan näkymättöstä merkistä (esim. käsien asento) eri paikka sen mukaan mistä hyökkäys tulee tapahtumaan.

Esimerkkejä muista ohjaajanpuolustusta varten koulutettavia asioita:

–  koira ei saa reagoida maalimiesten tai muiden henkilöiden provokaatioon: liikkumiseen, ääniin tai esim. aggressiiviseen provokaatioon, vaan koiran tulee pysyä ohjaajan luona

–  toiminta kahden maalimiehen kanssa. Perusperiaatteena on että tarkkailla täytyy aina koirakkoa lähempänä olevaa maalimiestä. Lisäksi mikäli maalimies antaa voimakkaita häiriöärsykkeitä ja yrittää kiinnittää koiran huomion itseensä, pitää koiran hakea toista maalimiestä (mahdollisesti piiloutunutta) toisesta suunnasta.

–  koiran tulee seurata ja pysyä ohjaajan vierellä erilaisissa tilanteissa: ohjaajan kantaessa esinettä yhdellä kädellä, tai isoa esinettä kahdella kädellä. Ohjaajan kantaessa isoa esinettä (esim. paarit, lauta tms.) yhdessä maalimiehen tai maalimiesten kanssa. Ohjaajan työntäessä esim. kärryjä tai polkupyörää. Ohjaajan ja koiran istuessa kärryjen tai auton lavalla, kulkiessa portaissa, erilaisilla alustoilla jne.

–  koira ei saa välittää sitä kohti heitetystä esineestä, sen päälle heitetystä vedestä, ohjaajan heittämästä tai potkaisemasta esineestä, maalimiesten äänellään tai jollakin kojeella antamasta ärsykkeestä jne.

Etsintä, vartionti ja kuljetus

Irroitus: koira suorittaa jälkivartoinnin, ohjaaja antaa irroituskäskyn aina äänellään. Kokeessa viimeisen irroituksen ja jälkivartioinnin jälkeen ohjaaja kutsuu koiran luokseen pillillä tai äänellään. 
Koeliikkeessä ohjaaja lähettää koiran tuomarin määrittelemästä pisteestä, koira etsii maalimiehen omatoimisesti joko kentän reunalla lähellä aitaa tai keskemmällä kenttää olevasta piilosta. Piilo voi olla Ipo-tyyppinen tai mikä tahansa muu piilo, koiran ei tarvitse päästä tai mahtua itse piilon sisään. Seuraa vartiointivaihe, jonka intensiteettiä ei arvostella – riittää että koira on tarkkaavainen, muuten maalimies pakenee piilosta. Kuljetuksessa maalimies liikkuu kentällä tuomarin ennaltamäärittelemän reitin, jonka aikana suorittaa kolme oma-alotteista pakoyritystä, jolloin koiran tulee estää pakeneminen puremalla. Reitillä voi esteitä ja rakenteita, joiden avulla maalimies yrittää saada koiran tarkkaavaisuuden herpaantumaan ja luotua välimatkaa koiraan. Ohjaaja kulkee samaa reittiä 3 metrin päässä, koira liikkuu maalimiehessä kanssa itsenäisesti, koiran sijainti voi olla maalimiehen jommalla kummalla puolella seuraamassa, maalimiehen takana tai jalkojen välissä. Tai näiden yhdistelmä. Koiran onnistuminen pakoyrityksen estämisessä arvioidaan vain ja ainoastaan vähentämällä jokaista maalimiehen ja koiran välille syntyneen välimatkan metriä kohden yksi piste.

Etsintä, vartiointi ja kuljetus opetetaan koiralle erikseen, ja yhdistetään kokonaiseksi suoritukseksi vasta myöhemmin. Haukkumisen ja vartionnin opettaminen voidaan aloittaa nuorelle koiralle muiden liikkeiden lomassa. Koska maalimiehellä on kokopuku, jota ei voi koiralle antaa palkaksi, käytetään esim. purupatukkaa jolla koira voidaan palkita.

Kuljetuksen opettamisessa on tärkeää opettaa koira ”liimaamaan” maalimieheen kiinni (painamaan) kaulalla ja vartalollaan, jotta maalimiehen pakeneminen olisi mahdollisimman vaikeata. Tämä tapahtuu runsaiden toistojen kautta, maalimies vaatii kaulaimesta tulevalla pakotteella koiraa lähellensä ja palkitsee sitä tästä käytöksestä aika ajoin, pakenemalla l. antamalla purun koiralle palkkioksi. Liikkeen luonteesta johtuen siinä onnistuinen on lähes kokonaan koulutusmaalimiehen varassa, ohjaajan osuus on ainoastaan kävellä perässä ja käskeä koira irti.

Toinen tärkeä asia on tukijalkatekniikan (kts. edellä) hallinta, koska tässä liikkeessä maalimies saa väistellä koiraa mielinmäärin. Samasta syystä ylöspurevalla koiralla on huonot mahdollisuudet selvitä kuljetuksesta siedettävillä pisteillä.

Kuljetuksen opettaminen voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin:

Vaihe1: koira opetetaan kulkemaan maalimiehen kanssa, joko maalimiehen jommalla kummalla puolella seuraten, maalimiehen takana tai jalkojen välissä.Paikan valinta riippuu koirasta, mutta sivulla seuraaminen soveltuu useimmille koirille. Koiran ei tarvitse pitää tätä yhtä paikkaa koko kuljetuksen ajan, yleensä se oppii toistojen kertyessä vaihtamaan paikkaa muuallekin, esim. maalimiehen peruuttaessa pystyesteen ohitse (koira ei mahdu olemaan maalimiehen sivulla) se voi siirtyä maalimiehen eteen. Samoin maalimiehen siirtyessä takaperin kävelyyn, myös koira voi seurata takaperin tai siirtyä maalimiehen etupuolelle. Kun koira on puhdas eikä häiritse maalimiestä puremalla tai muuten, voidaan siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Koiran ei tule katsoa maalimiestä vaan mieluummin lukea maalimiehen jaloista ja alavartalosta milloin maalimies tekee pakoyrityksen. Tämä taito, ja pakoyrityksen erottaminen muuten vain nopeasta liikkeestä tulee vain runsaiden toistojen ja harjoittelun kautta. Huom. jos koiralle on opetettu katsekontakti ohjaajaan tottelevaisuuden seuraamisosuutta varten, saattaa se haitata kuljetuksen opettamista tältä osin.

Vaihe2: koiraa ruvetaan vahvistamaan antamalla sille puru palkkioksi. Tärkeintä tässä palkitsemisessa ja puremisessa ylipäätään on, että koiran ei koskaan anneta purra liikkuvaan jalkaan vaan sen tulisi kohdistaa aina tukijalkaan. Tämä korostuu kun koira saa purra ensi kertaa kuljetuksessa: maalimies ei missään nimessä saa antaa purua koiran puoleista jalkaa heilauttamalla. Oikea tapa purua annettaessa on kääntyä koiraan päin ja samalla hetkellä vetää koiran puoleinen jalka tukijalan taakse, ehkä hieman vielä tarjota tukijalkaa koiraan päin. Liikkeen pitää olla nopea.

Koiran purtua hetken ajan (kokeessa 3 s), ohjaaja käskee sen irti jolloin maalimies samalla pysähtyy. Koittaa lyhyt vartiointivaihe, koira voi olla tässä esim. maassa tai istumassa jollain puolella, tai esim. maalimiehen jalkojen välissä. Muutaman sekunnin pienen odotuksen jälkeen maalimies lähtee liikkeelle, jolloin koira hakeutuu sille opetettuun paikkaan ja kuljetus jatkuu.

Vaihe3: maalimies liittää liikkumiseen vauhdin vaihdoksia, kumartuu koiraa kohti, kävelee juopuneen tavoin jne. Eli muuttaa toimintaansa, koiran tulee pysyä puhtaana ja toimia sille opetetulla tavalla, mitä käytöstä maalimies vahvistaa.

Vaihe4: tässä vaiheessa koiralle opetetaan kuinka sen tulee toimia maalimiehen ylittäessä erilaisia esteitä. Esteet ovat reitilä olevia pitkiä n.60-80 cm korkeita esteitä, joiden yli on mentävä. Perusajatus ylityksissä on että koira tulee ylittää este kun maalimiehen takimmainen jalka ylittää sen, oli tyyli mikä tahansa. Koira palkitaan purulla sen tehdessä näin, ei tietenkään joka kerrasta. Etummaista jalkaa ei saa seurata koska muuten maalimies ohjaa koiran sen avulla esteen toiselle puolelle, paeten itse toiselle puolelle. Niinikään maalimiehen vartaloliikettä ei saa samasta syystä seurata, vaan ainoastaan odottaa sen jälkimmäisen siirtymistä. Esteen ylitys tapahtuu normaalisti melko hitaasti, tässäkin on hyödyksi jos koira tunkee maalimieheen kiinni kaiken aikaa (vrt. edellä).
Koiralle tulee opettaa ylitykseen liittyen useita erilaisia variaatioita: maalimies peruutta esteen yli, maalimies vie ensimmäisen jalan yli ja kääntyy, maalimies lähestyy estettä sen päädystä jne. Koiralle tulee näyttää nämä, kaikissa variaatioissa silti riittää että koira seuraa maalimiehen jälkimmäistä jalkaa.

Harjoiteltaessa tulee huomioida että koiraa ei palkata esteellä tai sen välittömässä tuntumassa koska tästä aiheutuu helposti tökkimisiä ym. epäpuhtautta. Sen sijaan siirrytään onnistuneen ylityksen jälkeen 2-3 askeletta ja palkitaan koira vasta sitten.
Vaihe5-> Maalimies voi liikkua lisäksi esim. portaita, pöydälle, erilaisille alustoille, veteen – kaikilla näillä koira opetetaan toimimaan.

Kuljetusliikkeen kouluttamisessa onnistuminen on kiinni koulutusmaalimiehen taidoista, koska ohjaajan osuus on lähinnä pysyä etäällä ja huolehtia irroitusten sujumisesta. Se miten koira oppii liikkeen hallitsemaan muotoutuu lukuisten harjoitusten ja toistojen kautta. Koiran liiallista pakottamista pitää välttää (kuten muitakin liikkeitä opetettaessa) koska se saattaa koiran itsenäisesti tapahtuva työskentely saattaa kärsiä siitä. Kuljetusliikkeen opettaminen perustuu pikemminkin positiiviseen vahvistamiseen eli koiran palkkaamiseen toivotusta käyttäytymisestä. Mikäli irroitusvaihe tuottaa ongelmia, voidaan sitä ehkä helpottaa pitämällä puruvaihe kokeenkaltaisena eli noin kolmen sekunnin pituisena.

Objektinvartionti

Irroitus: koira irroittaa purtuaan omatoimisesti ja palaa vartiomalleen esineelle.
Tässä lueteltuna muutamia perusperiaatteita objektinvartiointiin liittyen. Itse koeliikkeessä ohjaaja on poissa paikalta ja koiran pitää pysyä objektilla sekä purra sen ”varastamista” yrittävää maalimiestä ilman erillistä käskyä. Tämän jälkeen koiran tulee omatoimisesti irroittaa ja palata objektille odottamaan seuraavaa yritystä. Yrityksiä on yhteensä kolme kappaletta ja maalimiehiä 1-2 kappaletta, jotka työskentelevät yksi kerrallaan. Maalimiehellä voi olla apuväline, pieni tai suuri, jolla hän yrittää hämätä koiraa. Maahan on merkitty vartioitavan esineen ympärille kahden ja viiden metrin säteellä ympyrät, täydet pisteet saavuttaakseen koiran pitää toimia eli purra ja irroittaa kahden metrin ympäyrän sisäpuolelle.

Koiralle opetettavia asioita ovat esimerkiksi:

1.    Etujalkojen asettaminen objektille tai sen päällä makaaminen. Koiran pitäisi olla objektilla hiljaa haukkumatta. Säännöissä ei ole tästä mainintaa, tärkeintä on että koira toimii, mutta käytännössä hiljaa olevalla keskittyneellä koiralla on parempi mahdollisuus selvitä harjoituksesta hyvillä pisteillä

2.    Kääntyminen objektilla 360 astetta, maalimiehen liikkuessa ympärillä. Koiraa voidaan auttaa kahden liinan avulla. Koiran tulee säilyttää kontakti esineeseen kääntyessäänkin. Maalimies auttaa esim. antamalla ärsykkeitä bambukepillä mikäli koira hidastelee.

3.    Pureminen kun maalimies on noin 1.5 metrin päässä. Ohjaaja ei saa käyttää ”kiinni käskyä” vaan maalimies ensimmäisillä kerroilla maalimies voi tehdä pienen rytminvaihdoksen ärsykkeenä koiralle. Toistojen myötä koira oppii arvioimaan etäisyyden.

4.    Purtuaan koiran pitää irroittaa itsenäisesti, ekoilla kerroilla ohjaaja voi auttaa Irti- käskyllä. Koiralle signaalina irroitukseen toimii se että maalimies nostaa ja vetää jalkaansa voimakkaalla liikkeellä taakse päin. Vaihtoehtoisesti koiran voi opettaa irroittamaan vakiopituisen, esim. 3 s puruvaiheen jälkeen. Jotta koira oppii ymmärtämään toistojen kautta että sen tulee irroittaa hetken purtuaan, on puruvaihe pidettävä aina samanpituisena.

5.    Koiran tulee vaihtaa tukijalkaan puruun tullessaan (opetettu hyökkäyksissä) eli koiran hyökätessä maalimies vetää lähemmän jalan pois.

6.    Koiran tulee purra vaikka maalimies on liikkumaton, eli purua pitkitetään ja maalimies voi auttaa kepillä koiraa pysymään purumoodissa. Vasta jalannosto/veto aiheuttaa koirassa irroituksen.

7.    Koiralla ruvetaan käyttämään erilaisia apuvälineitä häiriönä ennen purua tai koiran puruun tullessa. Koiran tulee mennä isojen esineiden läpi.

8.    Viivan luku, koira opetetaan lukemaan milloin maalimies astuu maassa olevan 2 metrin viivan yli. Vaihtoehtoisesti tämä voidaan opettaa jo kohdassa 3

9.    Jne…

Objektinvartiointi on kaikkien ring-lajien vaativin ja koulutuksen kannalta työläin liike.

Pysäytetty pako

Pysäytetty pako opetetaan koirille, joista voidaan olettaa että niillä on valmiudet ominaisuuksiensa puolesta selvitä luokkaan 3 saakka. Ennen kuin liike viedään kentälle, voidaan koiraa valmistella tulevaan harjoitukseen opettamalla sille takaisinkutsumiseen liittyvä tilanne. Tämä tapahtuu niin että avustaja vie kentälle koirasta muutaman kymmenen metrin päähän esim. IPO-hihan tai Ring-jalkahihan, laskee sen maahan ja siirtyy sivummalle. Ohjaaja vapauttaa koiran ja kun koira on suunnilleen puolivälissä matkaa, kutsuu ohjaaja sen takaisin pillillä tai omalla äänellään ja koiran palattua palkkaa sen esim. purupatukalla. Muutaman kerran jälkeen tilanne on koiralle tuttu ja asiaa voidaan ruveta opettelemaan maalimiehen kanssa.

Modernissa tavassa opettaa liike koiralle hyödynnetään apuohjaajaa ja pitkää, kymmenen metrin liinaa. Maalimies aloittaa liikkeen normaalina pakoliikkeenä, ohjaaja lähettää koiran (1.). Apuohjaaja on sijoittunut lähetyspaikasta eteen sivulle, ja pitää pitkää liinaa toisesta päästä kiinni (2.) Huom. apuohjaajan paikka ja etäisyydet on tarkkaan mitattava liikettä valmisteltaessa. Koiran ollessa tarpeeksi pitkällä, apuohjaaja ohjaa koiran liikkeen ohi maalimiehen, kulkusuunnassa sivulle pitkän liinan avulla (3.) Ohjaaja kutsuu koiran luokseen ja palkitsee valmistelevassa harjoituksessakin.

Loppujen lopuksi liikkeessä on kyse siitä että onko koiran työskentelytehokkuus ja viettivoima tasapainossa sen ohjattavuuden kanssa. Eli pystyykö koira täysitehoisesti suorittamaan pakoliikkeen kun on mahdollisuus että ohjaaja kutsuu sen takaisin. Koulutukseen ja pakoitteisiin hyvin vastaava, usein tietynlinjainen koira saattaa alkaa ennakoimaan takaisinkutsua. Vastaavasti useilla vahvantyyppisillä koirilla Keski-Euroopassa on ongelmia liikkeessä eli pysäytetty pako epäonnistuu kilpailuolosuhteissa (koira on oppinut kilpailutilanteen mikä on yleinen ongelma paljon kilpailevilla koirilla). Tasapainon saavuttamiseen vaikuttaa myös missä suhteessa ”aitoja” pakoja ja pysäytettyjäversioita harjoitellaan. Jos koira toimii pysäytetyssä paossa, jälkimmäisiä ei saa olla liikaa vaan niitä harjoitellaan silloin tällöin.

Liikkeiden opetusjärjestyksestä

Siirryttäessä treenaamaan esim. IPO-kilpailukoiraa Mondioringiin, on usein järkevää keskittyä aluksi MR1-liikkeisiin, kuten hyökkäyksiin ja ohjaajanpuolustamiseen. Kuitenkin kun ruvetaan treenaamaan nuorta koiraa Mondioringin ylin luokka tähtäimenä, on edettävä koiran kannalta koulutuksellisesti järkevässä järjestyksessä:

1. Hyökkäysliikkeet

Nämä muodostavat lajin koulutuksellisen perustan eli ensimmäiseksi opetetaan koiralle kiinnimenot jalkatumppuun ja kokosuojapukuun eri tlianteissa, irroitus pillillä tai äänellä annetulla käskyllä, paluu ohjaajan luokse.

2. Objektinvartiointi

Seuraavaksi aloitetaan objektin vartioinnin koulutus, koska tämä muistuttaa hyökkäyksen harjoittelua eli koiran tulee edelleenkin palata lähtöpisteeseen (objektille) irroituksen jälkeen. Suurin ero edelliseen on että puruunmeno ja irroitus tapahtuu koiran taholta oma-aloitteisesti.

3. Ohjaajanpuolustus

Kun perusrutiini objektilla on hallinnassa, aloitetaan ohjaajan puolustamisen harjoittelu. Tämä on ensimmäinen liike jossa koiralle tulee opettaa irroituksen jälkeinen vartiointi. Irroituskäsky annetaan aina äänellä.

4. Etsintä, vartionti ja kuljetus

Kuljetuksen (transport) opettelua voidaan aloitella myös erillisenä harjoituksena riippumatta etsintä- ja vartiointiosuuksien edistymisestä. . Tämä tapahtuu siten että ohjaajan puolustamisen lopussa tapahtuvan vartioinnin jälkeen maalimies antaa koiralle seuraa kuljetusta merkitsevän käskyn ja aloittaa liikkeen.

5. Pysäytetty pako

Pysäytetty pako opetetaan koiralle viimeisenä. Tämä voidaan tehdä myöhemmin, koiran ollessa 2-3 vuotias. Tällöin se on ja se on jo kilpaillut 2-luokassa ja sillä on vahva rutiini hyökkäyksiin.